Tasapainoilua syövän ja elämän kanssa

 

Tänään kauniina kevättalvisena päivänä minulla on onni kertoa, että yksi merkittävä etappi on saavutettu. On kulunut päivälleen viisi vuotta siitä, kun sain tietää sairastavani pienisoluista keuhkosyöpää. Laitoimme ensimmäiseksi tavoitteeksemme ei enempää eikä vähempää, kuin sen että olisin hengissä viiden vuoden kuluttua. Nuo viisi vuotta ovat kasvattaneet meitä siis minua ja vaimoani paljon.

Aloitimme välittömästi kovan luomulääkityksen, joka jatkuu edelleen. Lisäksi sain lääketieteellisen koulukunnan tarjoamat rajut hoidot: sytostaatti eli solumyrkkyhoidot, sädehoidot, sekä keuhkojen alueelle, että koko aivojen alueelle profylaktisesti. Nämä edellä mainitut seikat, sekä onni ja luojan varjelus ovat mahdollistaneet tämän tavoitteen saavuttamisen. Olenhan aiemminkin maininnut, että tunnen olevani luojan lempilapsi sekä onnetarten ottopoika.

Yksi merkittävä seikka, joka on vaikuttanut loistavaan toipumiseeni ovat elämäntapamuutoksemme. Tupakka jäi pois neljänkymmenen vuoden polttamisen jälkeen ja ruokavaliomme muuttui terveellisemmäksi esimerkiksi siten, että tänään käytämme aina pelkästään luomua jos vähänkin on mahdollista. Emme halua elimistöömme kasvinsuojelumyrkkyjä, myös kaikkia eläinperäisiä tuotteita vältämme ruokavaliossamme paitsi kalaa. Punainen liha on täysin pannassa. Toki on myönnettävä rehellisyyden nimissä heti, että kyllä joskus lipsahtaa ruokavalioon makkaraa ja lihaakin, mutta vain poikkeustapauksissa. Ei elämä saa olla liian kuolemanvakavaa ruokienkaan suhteen se lisää vain stressiä.

Toinen merkittävä toipumiseen johtanut seikka elämäntavoissamme tapahtui mentaalipuolella. Lopetimme elämästämme kiireen ja stressin. Tämä oli aika vaativa urakka jo siitäkin syystä, että tulomme romahtivat. Jouduin pienelle työkyvyttömyyseläkkeelle. Siitä huolimatta emme suostuneet stressaantumaan, sillä stressihormoni eli kortisoli on normaalina määrinä hyväksi elimistöllemme jopa välttämätöntä, mutta jos kortisolimäärät ovat jatkuvasti koholla se on suuri syövän riski. Varmaankin yksi syy syöpäsairauksien lisääntymiseen. Kiire kun on nykyään trendikästä. Kiire pitää kehittää päässään jos sitä ei muuten ole.

 

Kituuttelilimme pienillä tuloilla tinkien turhasta, mutta miettimällä tarkkaan siirtojamme emme ole tarvinneet tinkiä mistään tärkeästä. Edellä kerrotun olisin voinut kertoa muutamalla muotisanalla lyhyesti. Meidän lifestylemme sisälsi downshiftausta ja mindfulnessia. Lupasimme itsellemme viiden vuoden toipumisloman sairauteni taltuttamiseksi. Vaimoni on joutunut tekemään töitäkin, mutta hän on sisäistänyt hienosti elämäntapamuutoksemme muilta osin. Toipumislomani loppuu virallisesti viisivuotiskontrolliin, joka ajoittuu huhti- ja toukokuun vaihteeseen, vielä ei täsmällistä aikaa tiedä, koska kutsukirjettä ei ole syöpäsairaalalta vielä tullut.

Mainitsin aloituskappaleessa meidän oppineen paljon kuluneina viitenä vuotena. Jokainen ihminen joutuu kohtaamaan noinkin pitkän ajanjakson aikana niin negatiivisia, kuin positiivisiakin kokemuksia. Tapahtuu läheisten sairastumisia, kuolemiakin mutta myös paranemisia ja syntymiäkin. Elämämme on tasapainoilua elämän ja kuoleman välillä. Olemme saaneet kokea negatiivisia ja positiiviisia tunteita, sekä läheistemme, että vieraampien ihmisten taholta. Näistä kokemuksistamme voit lukea edelleen blogisivumme arkistoista. Sieltä löytyy iloisempia, sekä synkkäsieluisempiakin postauksia. Hyvää kevätsunnuntain jatkoa kaikille. Palataan pian.

Luonnollista ja luonnotonta

Koska syöpäni on nyt remissiovaiheessa ja suurempia vaivoja ei ole, jätän sen tässä postauksessa huomiotta. Seuraava tapahtuma sillä saralla on tulossa ensiviikolla kontrolliverikokeiden muodossa 24.4.2015 klo 7:00.

Kerron sen sijaan tarinan vajaan neljän vuoden takaa. Tarina on tosi ja kertoja elää vielä. Tarinan alku ajoittuu tarkalleen elokuun kymmenennen päivän varhaiseen aamuun vuonna 2011. Istuin keittiön pöydän ääressä aamukahvilla ja ihastelin ikkunasta sarastavaa loppukesän kaunista aamua. Yökaste oli ollut runsas ja pisarat kimmelsivät ruohikossa. Linnut lauloivat vielä kauniisti. Hetki oli lumoava tällaiselle suurelle luonnonystävälle. Mutta lumoavammaksi se aina vain muuttui. Ikkunan editse juoksi nuori ketunpoika, joka suunnisti suoraan rakennuksen pohjoispäähän. Ajattelin sen menevän talon päädyssä olevan halkopinon taakse, jonne veimme aina ruoantähteitä siilien, supien ja muidenkin villieläinten iloksi. Ruoat olivat aina hävinneet, mutta en ollut aiemmin nähnyt kettua pihassa niin lähellä taloa. Lähdin heti hiipimään takaovelle, joka sijaitsee juuri siellä pohjoispäädyssä. Työnsin oven varovasti auki ja kurkistin oliko kettu mennyt pinon taakse. Ei ollut vielä mennyt, se kurkisti minua uteliaasti viiden metrin päässä olevan sadevesitynnyrin takaa. Otin nopeasti kännykällä kuvan repolaisesta ja vedin oven äkkiä kiinni, samalla sadatellen mielessäni omaa tyhmyyttäni, kun säikytin ketun. Se ei varmasti uskaltaisi jatkaa matkaansa pinon takana olevalle ruokapaikalle, vaan juoksisi suin päin karkuun, arka eläin kun on. Onneksi olin taas kerran väärässä.

10082011042 (2)

Kun parin pitkältä tuntuvan minuutin jälkeen työnsin oven uudelleen auki, tällä kertaa vain varovasti raolleen, yllätykseni oli suuri, kun ketunpoika oli siirtynyt aivan oven eteen ja katseli minua kysyvästi, samalla päätään kallistellen. Otin jälleen nopean kännykkäkuvan ja laitoin oven uudelleen kiinni. Oven takana jäin itsekseni ihmettelemään ketun käyttäytymistä, koska kyseessä ei ollut mikään ihmisiin tottunut citykettu. Tämä tapahtuma sattui nimittäin maalla mummolassani, joka on ollut asumattomana kauan. Minä ja vaimoni olemme viettäneet siellä kesäisin aikaa silloin kun haluamme olla kaikessa rauhassa luonnon keskellä. Naapureita ei ole, on vain luonnonrauha ja lintujen laulu, sekä muut eläimet. Olen toki nähnyt siellä kettuja vuosikymmenien saatossa ennenkin, mutta ne ovat käyttäytyneet luonteelleen tyypillisesti ja arkoina eläiminä paenneet ihmisen kohdatessaan. En ehtinyt ihmetellä kauan, sillä olin vielä silloin työelämässä ja oli lähdettävä kaupunkiin. Velvollisuus kutsui.10082011043 (2)

Palasimme kuitenkin parin viikon kuluttua. Olimme keväällä, vaimon kanssa, hakanneet halkoja pitkän pinon talon eteläpäädyssä olevalle pellolle tien varteen. Nyt oli aika ajaa kuivuneet halot liiteriin. Ajoin pari kuormaa ja rupesin laittamaan kolmatta kuormaa auton peräkärryyn. Huomasin silmäkulmassani liikettä ja kun käännyin katsomaan tielle päin, näin tutun olennon parin metrin päässä. Suloinen ketun poika juoksi kiireettömästi tietä pitkin talolta pois päin. Oli käynyt katsomassa oliko syöttöpaikalla ruokaa. Samalla hetkellä tajusin, että en ollut vielä ehtinyt viedä syömistä lemmikeilleni. Päätin yrittää korjata tilannetta. Kettu oli ehtinyt noin kolmenkymmenen metrin päähän minusta, mutta pysähtyi kun vihelsin sille. Se kääntyi katsomaan minua kiinnostuneena ja se mitä seuraavaksi tapahtui hämmästytti minut totaalisesti. Huusin ketulle -tule syömään, etsitään sinulle ruokaa. Samalla otin ne muutamat askeleet, jotka erottivat minut tiestä. Tiellä seisoessani taputin kämmenelläni reiteeni ja huusin uudelleen -tule syömään. Ja voitteko kuvitella, kettu lähti juoksemaan luokseni ja päästyään viereeni, pysähtyi siihen. Kun lähdin kävelemään talolle päin samalla puhellen rauhoittavasti nuorelle ystävälleni, tämä käveli rauhallisesti vierelläni, kuin hyvin koulutettu koira, ulkorappusten viereen saakka.

Aivan kuin se olisi ymmärtänyt minua, kun sanoin sille – odota tässä, haen sinulle ruokaa. Onneksi jääkaapissa oli suuri kennollinen luomu-kananmunia ja tiesin, että ne ovat aina olleet kettujen herkkua. Kenno mukaan ja takaisin ulos. Siellä ketunpoika odotti luottavaisena, enkä minä pettänyt sen luottamusta. Rikoin sille raakoja kananmunia lautaselle ja täytyy sanoa, että en ole nähnyt kenenkään nauttivan ruuasta niin paljon ja sehän on ruoan laittajalle kaikkein paras kiitos, kun tarjottava maistuu.

Siitä alkoi koko loppukesän kestänyt symbioosi. Kettu antoi minulle ja vaimolleni monia ihania stressiä alentavia hetkiä ja me puolestaan hemmottelimme sitä herkuilla. Kuitenkaan unohtamatta sitä, että sille täytyi kehittyä kunnollinen saalistustaito jo seuraavan talven varalle ja siitä eteenpäin. Emme olisi talvella sitä ruokkimassa. Kun seurasin päivittäin sen touhuja niin olin vakuuttunut siitä, että ystävämme varmasti pärjää omillaankin, sitten kun me häivymme takaisin kaupunkiin. Se pyydysti myyriä ja hiiriä pelloilta aivan ilman minun opastusta. Se taito oli koodattu hänen geeneihinsä. Se oli hänelle lajityypillistä ja vaistonvaraista toimintaa. En onneksi tyhmänä kaupunkilaisena sotkenut viattoman luontokappaleen elämää helpottamalla sen ruokahuoltoa pentuna.

Se kävi päivittäin rappusillamme syömässä ja söi jopa kädestä. Kävi joskus eteisessä saakka hakemassa herkkupalan. Hankimme sille pentukoiralle tarkoitettua purkkiruokaa, joka olikin sen suurta herkkua niin kuin kananmunakin. Se kasvoi nopeasti aikuiseksi ja turkki oli syksyllä tosi kiiltävä. Eromme syksyllä oli luonteva emme tunteneet suurta haikeutta, kun se eräänä iltana ei enää tullutkaan syömään, vaikka kutsuimme. Siihen saakka se oli tullut aina syömään kun vihelsimme tai huusimme sitä syömään. Monena iltana se tuli rappusille istumaan aivan kutsumatta.

Kettu
Kettunen

Täytyy heti korjata edelliseen kappaleeseen lipsahtanut pieni epätosi, rehellisiä kun ollaan. Totta helvetissä tunsimme suurta haikeutta, kun eromme hetki tuli. Se oli ristiriitainen hetki meille, syvästi eläinrakkaille ihmisille. Kuitenkin olimme kumpikin sisimmässämme ymmärtäneet, että ero on oleva väistämätön muuten luonnon kiertokulku häiriintyisi, olihan symbioosimme kaikesta huolimatta luonnoton. Tunsimme samalla ikävää, helpotusta, haikeutta ja riemua siitä, että kettunen, jonka lempinimen olimme ”lemmikillemme” antaneet, otti seuraavan askeleen elämässään ja lähti ennakkoluulottomasti kohti uusia haasteita. Se jäi minulle epäselväksi miksi vaimoni silmänurkassa kimalteli kyynel sinä iltana. Huomasin sen samalla kun pyyhin omasta silmänurkastani surun tai ilon kyyneltä. Luulen, että molempien kyyneleet johtuivat, sekä ilosta että ikävästä. Hienoa on se, että suomen luonto antaa meille suuria tunne-elämyksiä, kun sen vain kiireiltämme tajuamme.