Tasapainoilua syövän ja elämän kanssa

 

Tänään kauniina kevättalvisena päivänä minulla on onni kertoa, että yksi merkittävä etappi on saavutettu. On kulunut päivälleen viisi vuotta siitä, kun sain tietää sairastavani pienisoluista keuhkosyöpää. Laitoimme ensimmäiseksi tavoitteeksemme ei enempää eikä vähempää, kuin sen että olisin hengissä viiden vuoden kuluttua. Nuo viisi vuotta ovat kasvattaneet meitä siis minua ja vaimoani paljon.

Aloitimme välittömästi kovan luomulääkityksen, joka jatkuu edelleen. Lisäksi sain lääketieteellisen koulukunnan tarjoamat rajut hoidot: sytostaatti eli solumyrkkyhoidot, sädehoidot, sekä keuhkojen alueelle, että koko aivojen alueelle profylaktisesti. Nämä edellä mainitut seikat, sekä onni ja luojan varjelus ovat mahdollistaneet tämän tavoitteen saavuttamisen. Olenhan aiemminkin maininnut, että tunnen olevani luojan lempilapsi sekä onnetarten ottopoika.

Yksi merkittävä seikka, joka on vaikuttanut loistavaan toipumiseeni ovat elämäntapamuutoksemme. Tupakka jäi pois neljänkymmenen vuoden polttamisen jälkeen ja ruokavaliomme muuttui terveellisemmäksi esimerkiksi siten, että tänään käytämme aina pelkästään luomua jos vähänkin on mahdollista. Emme halua elimistöömme kasvinsuojelumyrkkyjä, myös kaikkia eläinperäisiä tuotteita vältämme ruokavaliossamme paitsi kalaa. Punainen liha on täysin pannassa. Toki on myönnettävä rehellisyyden nimissä heti, että kyllä joskus lipsahtaa ruokavalioon makkaraa ja lihaakin, mutta vain poikkeustapauksissa. Ei elämä saa olla liian kuolemanvakavaa ruokienkaan suhteen se lisää vain stressiä.

Toinen merkittävä toipumiseen johtanut seikka elämäntavoissamme tapahtui mentaalipuolella. Lopetimme elämästämme kiireen ja stressin. Tämä oli aika vaativa urakka jo siitäkin syystä, että tulomme romahtivat. Jouduin pienelle työkyvyttömyyseläkkeelle. Siitä huolimatta emme suostuneet stressaantumaan, sillä stressihormoni eli kortisoli on normaalina määrinä hyväksi elimistöllemme jopa välttämätöntä, mutta jos kortisolimäärät ovat jatkuvasti koholla se on suuri syövän riski. Varmaankin yksi syy syöpäsairauksien lisääntymiseen. Kiire kun on nykyään trendikästä. Kiire pitää kehittää päässään jos sitä ei muuten ole.

 

Kituuttelilimme pienillä tuloilla tinkien turhasta, mutta miettimällä tarkkaan siirtojamme emme ole tarvinneet tinkiä mistään tärkeästä. Edellä kerrotun olisin voinut kertoa muutamalla muotisanalla lyhyesti. Meidän lifestylemme sisälsi downshiftausta ja mindfulnessia. Lupasimme itsellemme viiden vuoden toipumisloman sairauteni taltuttamiseksi. Vaimoni on joutunut tekemään töitäkin, mutta hän on sisäistänyt hienosti elämäntapamuutoksemme muilta osin. Toipumislomani loppuu virallisesti viisivuotiskontrolliin, joka ajoittuu huhti- ja toukokuun vaihteeseen, vielä ei täsmällistä aikaa tiedä, koska kutsukirjettä ei ole syöpäsairaalalta vielä tullut.

Mainitsin aloituskappaleessa meidän oppineen paljon kuluneina viitenä vuotena. Jokainen ihminen joutuu kohtaamaan noinkin pitkän ajanjakson aikana niin negatiivisia, kuin positiivisiakin kokemuksia. Tapahtuu läheisten sairastumisia, kuolemiakin mutta myös paranemisia ja syntymiäkin. Elämämme on tasapainoilua elämän ja kuoleman välillä. Olemme saaneet kokea negatiivisia ja positiiviisia tunteita, sekä läheistemme, että vieraampien ihmisten taholta. Näistä kokemuksistamme voit lukea edelleen blogisivumme arkistoista. Sieltä löytyy iloisempia, sekä synkkäsieluisempiakin postauksia. Hyvää kevätsunnuntain jatkoa kaikille. Palataan pian.

Iloisia uutisia vai nahkurin orsilla tapaamista?

Viimeisen vuoden aikana en ole useinkaan päässyt kirjoittamaan blogiimme uusia artikkeleita, vaikka halua ja tarvettakin olisi ollut. Aikani ja energiani on vienyt läheisen ihmisen auttaminen hänen epätoivoisessa taistelussaan ihmisarvoisen vanhuuden puolesta. Tuota tuskaa hänellä on kestänyt kohta päivälleen vuosi. Tuon uskomattoman ajanjakson tulen käymään seikkaperäisesti läpi tällä foorumilla, jossakin osiossa kunhan aikaa siihen järjestyy ja kaikki todistusaineisto on kasassa. Olen kuitenkin joka vuorokausi vastannut lukijoidemme sähköposteihin, jotka sisältävät tärkeän kysymyksen. Ja vastaamme edelleen kysykää rohkeasti, jos vain voimme olla jotenkin avuksi.

Nyt päivän aiheeseen eli syöpäkontrolliin, joka on perinteinen aihe aina puolen vuoden välein. Tämä asia aiheuttaa aina ristiriitaisia tunteita kirjoittaessani siitä. Olen nöyrän kiitollinen saadessani kirjoittaa tämän. Mutta missään tapauksessa tämä ei ole itsestäänselvyys. En halua pahoittaa kenenkään pienisoluiseen keuhkosyöpään menehtyneen ihmisen läheisen mieltä, koska elämä on epäoikeudenmukaista. Miksi minä olen täällä vielä kirjoittelemassa neljän ja puolen vuoden kontrollistani, vaikka suurin osa kanssani samaan aikaan saman diagnoosin saaneista ovat saaneet jälleen pari päivää sitten pyhäinpäivänä kynttilän haudalleen. Joka tapauksessa kohdallani olivat kaikki kokeet, kuvantamiset ja lääkärin suorittamat tutkimukset jälleen erinomaisessa kunnossa. En mahda mitään sille, että tunnen hiukan huonoa omaatuntoa. Ristiriitaista.

Sovimme lääkärini kanssa noin puolen vuoden päähän seuraavan kontrollin. Olenko kirjoittamassa niistä tuloksista teille? Sitä en voi varmasti luvata, mutta mikäli tulokset ovat yhtä loistavat kirjoitan teille mielelläni. Kukaan meistä ei onneksi voi sanoa varmasti, koska se kynä lentää lopullisesti nurkkaan ja tarut on kirjoiteltu. Seuraava kontrolli tulisi olemaan viisivuotiskontrollini.

Matematiikan lait ovat vaikuttaneet koko ajan meidän hengissä selvinneiden määrään. Kuitenkin ensimmäinen faktinen tilasto, eikä mikään ennuste on viiden vuoden kohdalta. Tilasto on seuraava: pienisoluiseen keuhkosyöpään sairastuu suomessa vuosittain noin viisisataa henkilöä ja viiden vuoden kuluttua heistä on elossa alle kaksi prosenttia, eli alle kymmenen henkilöä. Jos minä olen yksi niistä vajaasta kymmenestä palataan iloisesti asiaan. Muussa tapauksessa nahkurin orsilla tavataan.

 

 

 

 

 

Vastaus usein esitettyyn kysymykseen

Labrat2 (2)Ajelimme yötä myöten kotiin ja huomasin tänään puoli kahden aikaan perille saavuttuamme sairaalalta tulleen kirjeen, joka sisälsi viimeisimmän syöpäkontrollini labratulokset. Ajattelin, että muutaman tunnin nukuttuani julkaisen nuo tulokset blogisivuillamme, koska ne vastaavat täsmällisesti minulle usein esitettyyn kysymykseen siitä, kuinka elimistösi kestää sitä valtavaa myrkkymäärää ja uskallanko itse aloittaa luomulääkinnän itselläni todettuun syöpään?

Superfoodit Voimialta!

Labrat1Olen vastannut monelle kysyjälle yksityisesti esimerkiksi maksa- ja munuaisarvoni olevan hyvät vaikka nautin päivittäin runsaasti b17-vitamiinia eli amygdaliinia, joka on nitrilosidi ja sisältää mm. bentzaldehydia ja syanidia. Tärkeintä on tuntea vaikutustapa, kuinka ja mihin kyseisessä muodossa nautittu myrkky vaikuttaa. Käyttämäni luomulääkkeet ovat vaarallisia vain syöpäsoluille.

Kaikkien käyttämäni ”myrkkyjen” nimet ja vaikutustavat olen kertonut jo pari vuotta sitten artikkeleissani: lääkitys kohdallaan osa1 ja lääkitys kohdallaan osa2, Jotka löytyvät blogisivujemme vasemmasta palkista kohdasta kategoriat otsikolla: luontaislääkintä. Itse en epäröinyt hetkeäkään aloittaa luontaislääkintää vuosia sitten ja olen tänään erittäin kiitollinen järkevästä päätöksestäni tuolloin epätoivoisessa tilanteessa. En tule lopettamaan hoitokuuriani elinaikanani, koska en halua antaa etulyöntiasemaa pienisoluiselle keuhkosyövälle.

Saat kyseisellä koodilla iHerbiltä 5% alennuksen ensimmäisestä tilauksestasi:  CQS004

 

Miten syöpä muuttaa ihmistä?

Syöpä muuttaa ihmisen arvomaailmaa, luonnetta ja suhtautumista. Syöpä järkyttää kehon lisäksi mieltä. Siinä vastaus lyhykäisyydessään otsikon esittämään kysymykseen, avaan kuitenkin vastaustani hiukan seuraavissa kappaleissa.

Omasta puolestani voin kertoa muutoksesta kohta neljän vuoden ajalta, sekä lisäksi kahden vuoden ajalta on kertynyt kokemusta blogimme toimittamisesta. Satojen kommenttien lukeminen ja satoihin kysymyksiin vastaaminen on antanut perspektiiviä syöpään sairastuneiden ja heidän läheistensä mielenmaisemasta.

Suurin osa kommentti- ja kysymysketjuista jää luonnollisesti meidän blogitoimittajien ja kysyjien väliseksi. Emme petä koskaan sairastuneiden ja heidän läheistensä luottamusta. Blogimme kommenttikenttään pääsevät vain ne kysymykset ja kommentit, jotka kommentoijat lähettävät yleiseen kommenttikenttään. Jokainen kommentti käsitellään luottamuksellisesti, ennen kuin julkaistaan. Kyse on erittäin henkilökohtaisista raskaista asioista.

Kirjoitankin pelkästään omasta empiirisestä kokemuksestani, mutta en voi väittää, etteikö ajatuksiini ja mielipiteisiini taustalla vaikuttaisi myös se kokemus, että olen saanut elää muiden syövän vaikutuspiirissä kamppailevien ja kamppailleiden kanssa…- niin joidenkin kohdalla on kirjoitettava jo imperfektissä, koska heidän kamppailunsa on jo jäänyt menneeseen aikaan.

Läheisiksi tulleiden ihmisten kamppailut ja kohtalot ovat jättäneet pysyvät jäljet  minuun ja kasvattaneet ja jalostaneet myös minun luonnettani. Voin rehellisesti sanoa, että neljä viimeisintä elinvuottani ovat kasvattaneet ja muuttaneet minua enemmän, kuin aiemmin elämäni yli viisikymmentä vuotta.

Jokainen, joka on ajanut moottoripyörällä tai vaikkapa autolla todella kovaa joskus, tietää sen, että mitä kovempaa mennään sitä kapeammaksi näkökenttä muuttuu. Kahdensadanviidenkympin nopeudessa näkee enää ajoradan, ei ollenkaan selkeästi sivuilleen. Pelkkää vilinää.Moottoripyörän kypärä

Edellä kerrottu pätee myös muuhun elämään. Minunkin elämäni oli ennen suorittamista ja vauhtia oli liikaa. Juoksin rahan perässä päivästä toiseen ja usein yötkin. Vauhtisokeus aiheutti sen, että elämä vilisi ohi vasemmalla ja oikealla. Suorittamisen sumussa ei näe horisonttia ja siellä vaanivia odottamattomia vaaroja, ne pääsevät yllättämään. Syöpä yllätti minut.

Syöpä oli se, joka pakotti minut pysähtymään ja miettimään asennettani elämään. Jouduimme vaimoni kanssa keskittämään kaiken energiamme pahanlaatuisen sairauden kanssa taisteluun. Tuskia ja kyyneleitä oli, epätoivoakin ja järkytystä, toivoa eivät lääkärit antaneet.

Tänään lähes neljä vuotta sairastumisen jälkeen olen aivan toinen mies. En juokse rahan perässä, vaan nautin jokaisesta päivästä enemmän, kuin koskaan. Olemme vaimoni kanssa todella aidosti onnellisia. Olemme ymmärtäneet elämän ihanuuden. Olemme jättäneet rahan perässä juoksemisen ja omistamisen taakan niille, jotka haluavat stressata. Asumme vuokralla ihanassa kaupunkikodissamme ilman stressiä. Mitä enemmän omaisuutta haalii sitä enemmän tulee paineita siitä, että omaisuuden arvo laskee. Kuten aloituskappaleessa mainitsin. Syöpä muuttaa ihmisen arvomaailmaa, luonnetta ja suhtautumista.

Nyt, kun kerron, että teemme koko ajan suunnitelmia tulevaisuuteen useiden kymmenien vuosien päähän ulottuen, lisään seuraavaan kappaleeseen kontrastiksi tilastofaktaa Keuhkosyövästä, sekä ei pienisoluisesta, että pienisoluisesta keuhkosyövästä.

Vuosittain Suomessa sairastuu keuhkosyöpään n.2500 henkilöä. Valtaosa ei pienisoluiseen. Vain n. 20% keuhkosyövistä on pienisoluista tyyppiä. Eli n. 2000 henkilöä sairastuu ei pienisoluiseen ja n. 500 henkilöä sairastuu pienisoluiseen keuhkosyöpään. Viiden vuoden kuluttua diagnoosista  2000:sta ei pienisoluiseen keuhkosyöpään sairastuneesta on elossa 10-15% eli 200-300 henkilöä. Kun taas 500:sta pienisoluiseen keuhkosyöpään sairastuneista on viiden vuoden kuluttua elossa alle 2% eli alle kymmenen henkilöä.

Asenteestani kertokoon jotain se, että en hetkeäkään epäile, ettenkö noin vuoden kuluttua olisi yksi niistä vajaasta kymmenestä elossa olevasta syöpäpotilaasta, jotka sairastuimme pienisoluiseen keuhkosyöpään vuoden 2013 kevättalvella, silloin meitä oli viisisataa kohtalotoveria.

Toisaalta, kun näkee kirkkaasti horisonttiin ja osaa odottaa, odottamattomia asioita ei tapahdu, asiat jotka tapahtuvat eivät tule odottamatta.

Tie horisontti

 

 

 

Se on syöpä

Mistä kaikki alkoi?

Flunssasta ja yskimisestä sekä hengen ahdistamisesta. Hoidettiin allergiana ja flunssana, välillä lääkekuuri, kunnes mieheltäni meni lähes ääni. Hän meni taas lääkäriin ja diagnoosi kurkunpääntulehdus. Mutta lääkekuuri ei tehonnut ja ääni oli edelleen poissa. Taas lääkäriin.

Lääkäri antoikin viimeinkin sitten seuraavalle päivälle kuvaus ajan sekä sairauslomaa muutaman päivän.

Mieheni tuli lääkäristä ja kysyin, että oliko kuvissa näkynyt mitään? Hän vastasi että varjostuma ja lisäsi että paha, joka ei lääkärin mukaan parane antibiootilla. Voin kyllä sanoa, etten ole koskaan pelästynyt tai lähinnä lamaantunut pelosta. Muistan vain sen, kuinka tuntui että jalat meni ”veltoksi” ja lysähdin istumaan. Kauhea ajatus näin jälkeen päin, mutta ensimmäisenä tuli mieleeni että tähänkö loppui ihana 10- vuoden liittomme. Liittoamme kun ajattelen niin siihen sopii hyvin Paulo Coelhon mietelause:

Ihminen ymmärtää elämää ja maailmankaikkeutta vasta sitten, kun löytää toisen puoliskonsa.wedding-322034_1280

Tuohon lamaantumisen tilaan ei toki voinut jäädä, vaikka se hetki tuntui ikuisuudelta.  Ja pelko oli valtaisa.

Sitten alkoi tutkimukset ja ensimmäinen etappi oli keuhkopolilla käynti, sieltä mieheni sai ajat tutkimuksiin. Tutkimuksissa menikin lähes 2 kuukautta, ne kuukaudet olivat piinallisen pitkiä minulle, mutta varsinkin miehelleni. Toki kaikki tutkimukset oli diagnoosin ja hoitojen suhteen tarpeellisia.

Tuon kahden kuukauden aikana tutkin kaikkia mahdollisia keuhkosairauksia netistä ja pidin toivoa yllä, että se olisi jokin muu kuin syöpä, vaikka pohjimmiltani tiesin että se oli syöpä. Itketti ja joskus tuntui että olimme painajaisessa ja kun herään niin kaikki olisi jälleen hyvin. Usein taisi olla myös niin että, asianomainen eli puolisoni joutui lohduttamaan minua ja valaamaan uskoa.

Lopulta tuli se pelottava päivä, kun piti tulla diagnoosi, mutta lääkärin soittaessa, hänellä ei ollut varmuutta vielä keuhkosyöpä tyypistä, mutta mieheni sai lääkäriajan ja siihen mennessä loputkin tulokset olisivat tulleet ja syöpätyyppi selviäisi. Mutta syöpä oli ja nyt ei voinut enää parempaa toivoa. Ainoa toivo oli ettei syöpä olisi pahin eli pienisoluinen keuhkosyöpä.

Mutta kuinkas kävikään taas minun toiveeni?

Oli lääkärin vastaanotto päivä ja siellä tuli lopullinen diagnoosi, se pelätyin pienisoluinen keuhkosyöpä ja tuomio tähän ei ole parantavaa hoitoa. Siis APUA, teki mieli huutaa. Miltäkö tuntui? Kuin sydän olisi puristettu kasaan.  Nytkin tätä kirjoittaessani tunnen sydämessäni sen puristavan tunteen. Tiedän kyllä ettei Luoja anna isompaa taakkaa kuin jaksaa kantaa, silloin tuntui että se taakka oli paljon, paljon suurempi ja paljon painavampi kuin kestäisin. Nyt jälkeen päin ajatellen tuo pitää kyllä paikkansa, taakan kannoin ja annoin kaikkeni että miehelläni olisi muu osa-alue elämässä hyvin. Sitä vain jaksaa ja saa voimia. Yritin pitää vapaata töistä niin paljon kuin oli taloudellisesti mahdollista, ettei puolisoni tarvitsisi olla yksin. Valitettavasti sitä raha puoltakin joutui ajattelemaan ja siitä huolimatta talous romahti.

Mieheni sai ajat sytostaatti tiputuksiin ja sen jälkeen lääkäri katsoisi tilanteen voiko antaa sädehoitoa eli onko kasvain pienentynyt tarpeeksi pieneksi. Sytostaatteja annettaisiin 12- viikkoa. Sytostaatit alkoivat ja puolisoni kesti ne varsin hyvin, yritimme elää mahdollisimman normaalia elämää. Olemme luonteeltamme positiivisia ja löysimme elämästämme paljon positiivisia asioita, elämässämme oli edelleen paljon naurua. Tuntui helpottavalta kun hoidot alkoivat ja enää ei ollut odottamista tutkimuksiin.

Kolmannen sytostaati tiputus jakson jälkeen oli kuvaus ja lääkärin vastaanotto, uutiset oli tällä kertaa ihania, erinomainen hoitovaste, lähes CR- vaste. Tämä jälkeen oli vielä yksi tiputusjakso ja kasvain oli niin pienen pieni että sädehoito oli mahdollinen. Tuntui pitkästä aikaa todella hienolta. Sädehoitoa oli 5- viikkoa, myös päähän annettiin sädehoitoa ennalta ehkäisevästi.

Lämmöllä ja kiitollisin mielin muistan edelleen sairaalan ihanaa henkilökuntaa.

5- viikoa meni, minä olin kauhuissani kun hoidot loppuivat, tuntui kuin olisi jääty tyhjän päälle. Olen jutellut syöpään sairastuneiden sekä heidän omaisten kanssa ja huomannut että monella on ollut samanlaisia tuntemuksia.

Parin kuukauden päästä sädehoidon loppumisesta oli kontrolli, jännitys oli taas suuri, mutta ihanaa, kaikki oli hyvin. Joulukin lähestyi ja Joulun lähestyessä mietin silloin että montakohan Joulua meillä on vielä yhdessä. Se ajatus vain hiipi mieleeni siinä tunne myllerryksessä. Eteenpäin lähdimme elämään. Tällä tiellä mennään…Kaksi ihanaa Joulua on saatu olla diagnoosin jälkeen yhdessä ja tätäkin mennyttä Joulua odotettiin kiitollisin mielin. Sairastumisen jälkeen ensimmäisenä Jouluna teimme päätöksen, että, joka joulun vietämme juuri niin kuin itse haluamme, ennen mietimme aina mitä odotuksia sukulaisillamme on Joulun varalle ja yleensä meni niin että olimme Joulun jälkeen rättiväsyneitä, kun kuljimme sukuloimassa. Tervetuloa levollinen Joulu!

Sukuloida on mukavaa ja teemmekin sitä usein, mutta Joulun rauhoitamme itsellemme.

 

 

 

 

Vierellä kulkija

En toivoisi syöpää edes pahimmalle vihamiehelle.

Näin minä ajattelin vielä 2- vuotta sitten, mutta kuinka kävikään sen toiveen suhteen?

Loppujen lopuksi se pelko sattui omaan perheeseen ja minun roolini on sairastuneen puolison vierellä kulkija.

Kaikki, joiden kohdalle tämä on sattunut tietävät, että se on sairastuneelle raskas elämänvaihe, mutta myös perheenjäsenelle ja huoli rakkaasta suuri.

Apua, miten sen kestäisi ja jaksaisi? Tätä minä ennen ajattelin, kun joku kertoi syövästä.

Nyt tiedän että se tuntuu kauhealta, ajattelin että nyt tuli maailmanloppu ja jaksoin välillä huonosti.Tuntui kuin olisin nähnyt painajaista. Harmitti välillä vietävästi, että olinko osannut nauttia elämästä  täysillä, silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Huomasin kyllä että olin harmitellut varsin tyhjänpäiväisiä asioita.

Sorruin valitettavasti jopa siihen perinteiseen ajatteluun, että miksi juuri meille? Mieheni onneksi jo alkuun palautti minut maanpinnalle sanoen että miksi ei?  Jos näin voi käydä muille niin totta kai myös meille, kaikki tässä ollaan samalla viivalla ja samanarvoisia.

Minä tosiaan ennen ajattelin kauhuissani, kun joku kertoi syöpätapauksesta, että miten kestää- ja jaksaa. Ajattelun asteelle se välillä jäi, oli vaikea kysyä, mutta olisinpa kysynyt suoraan kuinka jaksat ja kuunnellut.

Huomasin sen virheen vasta, kun se kolahti omaan nilkkaan.

Olin muutama vuosi sitten ollut puolisoni syöpään sairastuneen sedän ja tuttavan saattohoidon vieressä seuraaja ja istunut heidän vierellään elämän viimeisinä päivinä ja se oli todella raskasta, mutta sitten kun se tuli puolisolleni niin se kohdistui vielä kauheampana mörkönä ja pelkkä syöpä- sana tuntui vaikealta sanoa.

Olisipa joku kysynyt jaksamista, mutta ne perinteiset fraasit kävivät varsin tutuiksi: voi kauheaa, en tiedä miten kestäisin tai kyllä se siitä, syöpä hoidot ovat nykyään hyviä ja kehittyneet tai lopuksi erotessa se perinteinen voimia ja jaksamista. Ehkä kaikista pahimmalta tuntui, kun joku kysyi ennustetta.

Tuossa tilanteessa on vaikea saada voimia, vaikka joku lähettäisi kantokassillisen.

Tiedän kyllä varsin hyvin, että jokainen tapaamani ihminen tarkoitti hyvää ja olen kiitollinen heille, joskus vain se toisen hiljaa kuunteleminen voi olla paljon suurempaa ja arvokkaampaa kuin valmiiden vastausten antaminen. Kaikista pahinta oli että osa läheisitä lopetti lähes yhteydenpidon. Jos se oli raskasta minulle niin varmasti myös puolisolleni ja varmaan hän itki useammat itkut kuin minä. Varsin nopeasti tein kyllä ratkaisun niin etten puhunut juuri tilanteestamme. Joskus jopa huumorilla mieheni sanoi, että täytyy tarkistaa onko puhelin edes päällä.

Usein sairastuneen voimat menevät sen kaiken sulatteluun ja olokin on väsynyt, joten ei jaksa soittaa lähiomaisille, siksi olisi tärkeää, että joku olisi välillä muistanut ja välittänyt tai vielä ihanampaa olisi ollut jos tuttavat olisi uskaltautuneet vierailulle. Ne, jotka kävivät useamman kerran, kerroin kyllä heille että heidän vierailullaan oli todella suuri merkitys. Olimme edelleen samoja ihmisiä ja syöpä ei tartu.

Lohduttaminen ei tarvitse suuria sanoja, ei valmiita vastauksia. Tärkeintä on mennä lähelle, välittää. Minulla on aikaa ja minua koskettaa se, mitä Sinulle kuuluu. -Hilja Aaltonen.

Kun alotin kirjoittamaan mieheni ”2- vuotis” päivä lähestyy eli 11.3 tulee kaksi vuotta syöpä löydöksestä.

Nyt alkoi alkaa sopivalta kirjoittamaan, aikaisemmin koko ajatus tuntui raskaalta ja kipeältä. Toivoisin että sairastuneet sekä lähiomaiset voisivat kirjoittaa ajatuksiaan ja tuntemuksiaan tässä blogissa ja keskusteluissa voisimme valaa uskoa vaikeassa tilanteessa oleville. Toki lämpimästi tervetulleita ovat keskustelemaan parantuneet sekä muutkin, jotka haluavat vaihtaa ajatuksia. Lämmöllä ajattelen jokaista, jota on kohdannut samanlainen tilanne.

Kiitollisin mielin menemme kohti kevättä. Toivomme itsellemme ja muille terveyttä, rakkautta sekä onnea.

Katso uskoen ylöspäin, rakkaudella sivullepäin, kiittäen taaksepäin ja toivoen eteenpäin. -Tuntematon.