Se on syöpä

Mistä kaikki alkoi?

Flunssasta ja yskimisestä sekä hengen ahdistamisesta. Hoidettiin allergiana ja flunssana, välillä lääkekuuri, kunnes mieheltäni meni lähes ääni. Hän meni taas lääkäriin ja diagnoosi kurkunpääntulehdus. Mutta lääkekuuri ei tehonnut ja ääni oli edelleen poissa. Taas lääkäriin.

Lääkäri antoikin viimeinkin sitten seuraavalle päivälle kuvaus ajan sekä sairauslomaa muutaman päivän.

Mieheni tuli lääkäristä ja kysyin, että oliko kuvissa näkynyt mitään? Hän vastasi että varjostuma ja lisäsi että paha, joka ei lääkärin mukaan parane antibiootilla. Voin kyllä sanoa, etten ole koskaan pelästynyt tai lähinnä lamaantunut pelosta. Muistan vain sen, kuinka tuntui että jalat meni ”veltoksi” ja lysähdin istumaan. Kauhea ajatus näin jälkeen päin, mutta ensimmäisenä tuli mieleeni että tähänkö loppui ihana 10- vuoden liittomme. Liittoamme kun ajattelen niin siihen sopii hyvin Paulo Coelhon mietelause:

Ihminen ymmärtää elämää ja maailmankaikkeutta vasta sitten, kun löytää toisen puoliskonsa.wedding-322034_1280

Tuohon lamaantumisen tilaan ei toki voinut jäädä, vaikka se hetki tuntui ikuisuudelta.  Ja pelko oli valtaisa.

Sitten alkoi tutkimukset ja ensimmäinen etappi oli keuhkopolilla käynti, sieltä mieheni sai ajat tutkimuksiin. Tutkimuksissa menikin lähes 2 kuukautta, ne kuukaudet olivat piinallisen pitkiä minulle, mutta varsinkin miehelleni. Toki kaikki tutkimukset oli diagnoosin ja hoitojen suhteen tarpeellisia.

Tuon kahden kuukauden aikana tutkin kaikkia mahdollisia keuhkosairauksia netistä ja pidin toivoa yllä, että se olisi jokin muu kuin syöpä, vaikka pohjimmiltani tiesin että se oli syöpä. Itketti ja joskus tuntui että olimme painajaisessa ja kun herään niin kaikki olisi jälleen hyvin. Usein taisi olla myös niin että, asianomainen eli puolisoni joutui lohduttamaan minua ja valaamaan uskoa.

Lopulta tuli se pelottava päivä, kun piti tulla diagnoosi, mutta lääkärin soittaessa, hänellä ei ollut varmuutta vielä keuhkosyöpä tyypistä, mutta mieheni sai lääkäriajan ja siihen mennessä loputkin tulokset olisivat tulleet ja syöpätyyppi selviäisi. Mutta syöpä oli ja nyt ei voinut enää parempaa toivoa. Ainoa toivo oli ettei syöpä olisi pahin eli pienisoluinen keuhkosyöpä.

Mutta kuinkas kävikään taas minun toiveeni?

Oli lääkärin vastaanotto päivä ja siellä tuli lopullinen diagnoosi, se pelätyin pienisoluinen keuhkosyöpä ja tuomio tähän ei ole parantavaa hoitoa. Siis APUA, teki mieli huutaa. Miltäkö tuntui? Kuin sydän olisi puristettu kasaan.  Nytkin tätä kirjoittaessani tunnen sydämessäni sen puristavan tunteen. Tiedän kyllä ettei Luoja anna isompaa taakkaa kuin jaksaa kantaa, silloin tuntui että se taakka oli paljon, paljon suurempi ja paljon painavampi kuin kestäisin. Nyt jälkeen päin ajatellen tuo pitää kyllä paikkansa, taakan kannoin ja annoin kaikkeni että miehelläni olisi muu osa-alue elämässä hyvin. Sitä vain jaksaa ja saa voimia. Yritin pitää vapaata töistä niin paljon kuin oli taloudellisesti mahdollista, ettei puolisoni tarvitsisi olla yksin. Valitettavasti sitä raha puoltakin joutui ajattelemaan ja siitä huolimatta talous romahti.

Mieheni sai ajat sytostaatti tiputuksiin ja sen jälkeen lääkäri katsoisi tilanteen voiko antaa sädehoitoa eli onko kasvain pienentynyt tarpeeksi pieneksi. Sytostaatteja annettaisiin 12- viikkoa. Sytostaatit alkoivat ja puolisoni kesti ne varsin hyvin, yritimme elää mahdollisimman normaalia elämää. Olemme luonteeltamme positiivisia ja löysimme elämästämme paljon positiivisia asioita, elämässämme oli edelleen paljon naurua. Tuntui helpottavalta kun hoidot alkoivat ja enää ei ollut odottamista tutkimuksiin.

Kolmannen sytostaati tiputus jakson jälkeen oli kuvaus ja lääkärin vastaanotto, uutiset oli tällä kertaa ihania, erinomainen hoitovaste, lähes CR- vaste. Tämä jälkeen oli vielä yksi tiputusjakso ja kasvain oli niin pienen pieni että sädehoito oli mahdollinen. Tuntui pitkästä aikaa todella hienolta. Sädehoitoa oli 5- viikkoa, myös päähän annettiin sädehoitoa ennalta ehkäisevästi.

Lämmöllä ja kiitollisin mielin muistan edelleen sairaalan ihanaa henkilökuntaa.

5- viikoa meni, minä olin kauhuissani kun hoidot loppuivat, tuntui kuin olisi jääty tyhjän päälle. Olen jutellut syöpään sairastuneiden sekä heidän omaisten kanssa ja huomannut että monella on ollut samanlaisia tuntemuksia.

Parin kuukauden päästä sädehoidon loppumisesta oli kontrolli, jännitys oli taas suuri, mutta ihanaa, kaikki oli hyvin. Joulukin lähestyi ja Joulun lähestyessä mietin silloin että montakohan Joulua meillä on vielä yhdessä. Se ajatus vain hiipi mieleeni siinä tunne myllerryksessä. Eteenpäin lähdimme elämään. Tällä tiellä mennään…Kaksi ihanaa Joulua on saatu olla diagnoosin jälkeen yhdessä ja tätäkin mennyttä Joulua odotettiin kiitollisin mielin. Sairastumisen jälkeen ensimmäisenä Jouluna teimme päätöksen, että, joka joulun vietämme juuri niin kuin itse haluamme, ennen mietimme aina mitä odotuksia sukulaisillamme on Joulun varalle ja yleensä meni niin että olimme Joulun jälkeen rättiväsyneitä, kun kuljimme sukuloimassa. Tervetuloa levollinen Joulu!

Sukuloida on mukavaa ja teemmekin sitä usein, mutta Joulun rauhoitamme itsellemme.