Kohtaamisia

Joka päivä kohtaamme erilaisia ihmisiä ja ihmiskohtaloita.

Artikkelin nimi kohtaamisia tuli siitä, että tapasin työn puitteissa vanhuksen, joka jäi mieleeni.

Suurin osa kohtaamisista jää mieleeni positiivisessa mielessä, mutta tämä kohtaaminen teki surulliseksi ja mietteliääksi.

Jokainen meistä haluaisi tulla arvostetuksi, huomatuksi ja kuulluksi. Vanhuus tai sairaus ei muuta sitä tilannetta ja usein vielä ” ympyrän” pienentyessä kaipaamme kuuntelijaa ja vaihtelua päivään.

Sairaana tai vanhana voi tulla rajoitteita, jonka vuoksi ne arkiympyrät pienenevät, arki muuttuu seinien tuijottamiseksi ja kellon tikityksen kuuntelemiseksi.

Usein nuori, hyväkuntoinen ja elämän touhuissa oleva unohtaa asettautua vaikeassa tilanteessa olevan asemaan. Ajattelemme, että se oma kiireemme on niin tärkeä, että se pieni hetki toiselle sotkee elämämme ja touhumme.

Mutta, yksi silmänräpäys ja itse saatamme olla siinä samassa tilanteessa. Sairaana. Kaipaamassa kuuntelijaa ja tulla kuulluksi.

Kohtaamisessa on tärkeää, että pysähdyt ja keskityt mitä toinen kertoo. Samoin pieni kosketus voi kertoa enemmän kuin liuta lohduttavia sanoja.

Palaan tähän työn puitteissa tapaamaani vanhukseen, kun kävin hänen luonaan.

Tunnen hänet jo useamman vuoden takaa ja hän on yleensä aina iloinen, vitsikäs ja silmissä loistaa huumorin pilke sekä nauru raikaa.

Halittiin lämpimästi niin kuin joka kerta tavatessamme ja höpöteltiin juttujamme.

Sitten, kun saimme työkuviot tehtyä niin jäimme vaihtamaan kuulumisia ja kyselin häneltä miten hän voi.

Hän vastasi, että nyt minun arkeni muuttuu taas muutamaksi viikoksi, kun päivätoiminta jää lomalle.

Hän ymmärsi oikein hyvin, että työntekijät tarvitsee lomaa, jotka koko pitkän vuoden keksivät heille mukavaa touhua ja päivätoiminta on hänen kohokohtansa arjessa.

Mutta nyt siihen arkeen tulee tyhjyys muutamaksi viikoksi ja se mietitytti.

Kysyin häneltä, että sinullahan on lapsia ja lapsenlapsia. Jospa kutsuisit heitä vierailulle. Hän vastasi, että on toki ja lapsilla on lomat, mutta kun oli epävarmaa onko heillä aikaa vierailla.

Voi ei, ajattelin siinä vaiheessa ja taisipa lipsahtaa tuo sana suustakin. Jos on useamman viikon loma niin eikö tosiaan ole aikaa vanhukselle, jolle ne lapset ja lapsenlapset ovat maailman tärkeimpiä ja joille hän on antanut aikoinaan aikaa? Sen kuulee hänen puheestaankin.

Olen sitä mieltä, että tämä maailma jää keskeneräiseksi minun ja sinun jälkeesi, vaikka kuinka yrittäisimme liehua. Mutta sitten, kun se läheinen on poissa niin menneisyyttä ei saa enää muutettua ajattelemalla, että olisinpa käynyt.

Lohdutin vanhusta ja sanoin, että jospa sinun lapsesi ja lapsenlapsesi kuitenkin tulee kyläilemään. Vanhus vastasi minulle sellaista, jota en välttämättä olisi halunnut kuulla.

Hän sanoi, että silloin kun sairastui vierailut väheni eikä yövieraitakaan enää ole käynyt lomilla, koska hän uskoo ja sukulaiset on vihjanneet, että heille tekee vaikeaa nähdä hänet hauraana ja sairaana. Lopuksi hän sanoi huumorilla, että jospa hän tästä toipuu niin sukulaisetkin uskaltaa käydä.

No, nyt ilmeeni kertoi varmaan enemmän kuin tuhat sanaa ja mielessäni päiväilin, että EI VOI OLLA TOTTA!

Voiko tosiaan joku hylätä toisen vaikealla hetkellä, kun tekee pahaa?

Entä jos itse olisinkin tuo hauras ja sairas?

Haluaisinko minua kohdeltavan näin? Ehkäpä sinua kohdellaankin, kun läheiset ympäriltä etääntyy.

Lopuksi vielä keskustelimme ihan arkipäivän iloisista asioista ja maailman menosta sekä sovimme näkevämme taas syksymmällä työn puitteissa. Lopuksi se iso rutistus.

Tällä kertaa tämä kohtaaminen oli ohi ja mietinkin seuraavaa kohtaamistamme.

Saa nähdä millaisia kohtaamisia tämä päivä tuo vielä tullessaan.

Mutta jokainen kohtaaminen tuo ajatuksia ja opettaa meitä. Ei ole turhia kohtaamisia.

Onni ja ilo ilmoittaa

Tänään minulla on taas suuri onni ja ilo ilmoittaa omasta- ja rakkaan puolisoni puolesta, että saimme lääkärin vastaanotolla pelkästään hyviä uutisia, koskien syöpäkontrollini verikokeiden ja kuvausten tuloksia, sekä juuri tapahtunutta lääkärin henkilökohtaista tutkimusta. Kaikki asiat ovat edelleen hyvin.

Jännittämisemme oli jälleen turhaa ja saimme taas vahvistuksen sille, että olemme valinneet oikean tien aloittaessamme luomulääkinnän pahanlaatuiseen tautiin, jonka edessä koululääketiede nosti kädet pystyyn.

Nyt on kulunut yli kaksi ja puoli vuotta, kun silloinen syöpälääkärini lausui nuo kuolemalta kalskahtavat sanat. ”Sinulla on pahanlaatuinen pienisoluinen keuhkosyöpä, johon lääketiede ei ole onnistunut kehittämään parantavaa hoitomuotoa. Voimme hoidoillamme jatkaa elinajan odotettasi, mutta parantamaan emme pysty. Syöpäsi on levinnyt niin laajalle, että leikkaus ei tule kysymykseen.”

Otin silloin kiitollisena vastaan koululääketieteen antamat raskaat hoidot. Sytostaatit ja sädehoidot. Aloitimme samaan aikaan omat luomulääkinnälliset hoitomme, lääkärin ja onkologien vastustuksesta huolimatta ja olemme jatkaneet niitä tähän päivään saakka. Ja jatkamme hamaan tappiin asti. Olen aiemmin avannut luomulääkityksemme blogissamme kategoriassa: Potilaan tuntemuksia, artikkelit/ Luontaislääkintä: Lääkitys kohdallaan 1 ja Lääkitys kohdallaan 2.Kädet

Olen joka päivä kiitollinen puolisolleni siitä, että hän jaksoi kaivaa ja etsiä tiedot ja aineet luomuhoitoihin. Itse olin jo niin huonossa kunnossa, että minä en enää olisi pystynyt siihen urakkaan.  Lääkärini silloin antamien elinajan odotteiden valossa en olisi voinut kuvitella näkeväni tätä päivää, mutta onneksi toisin kävi.

Saimme jälleen käydä, jo perinteeksi muodostuneilla munkkikahveilla, puolisoni kanssa. Olemme tehneet näin jokaisen kontrollin jälkeen hyvät uutiset kuultuamme. Nyt saamme jatkaa auvoista yhteiseloamme, nöyrän onnellisina seuraavia munkkikahveja odotellen.Sairaalassa