Yksinäisyys

Minulle tuli pakottava tarve kirjoittaa yksinäisyydestä juuri nyt, keskellä leppoisinta lauantai iltaa, vaikka itseäni yksinäisyys ei henkilökohtaisesti koske ollenkaan. Elän onnellisessa parisuhteessa ja saamme järjestelyjemme johdosta olla puolisoni kera yhdessä joka päivä ja jokainen yö.

Lähipiiriimme kuuluvat kolme ihanaa lastani edellisestä avioliitosta. Lapseni ovat jo aikuisia ja heillä ovat meneillään omat ruuhkavuotensa. Kuitenkin heillä on aikaa myös meille. Lapsen lapsia minulle on siunautunut jo kahdeksan ja hekin omalta osaltaan pitävät huolen siitä, että ukki tuntee olemassaolonsa tarpeelliseksi. Vanhemman tyttären nuorin poika, alle eskari-ikäinen, on ottanut tavakseen soittaa melkein joka aamu kuuden jälkeen isoisälleen ja ilostuttaa minua kertoilemalla heleällä ja iloisella lapsenäänellään omia tärkeitä juttujaan. Aina kun lopetamme puhelumme kasvoilleni jää leveä hymy ja tiedän, että päivästäni tulee ihana, tapahtuipa mitä tahansa.

Lisäksi olemme jatkuvasti aktiivisessa vuorovaikutuksessa, meidän molempien vanhempien, sisarusten ja sisarusten lasten kanssa. Läheisimmiksi sisarusten lapsista ovat muodostuneet vaimoni nuorimman sisaren lapset, teini-ikäinen tytär, sekä juuri kuusi vuotta täyttänyt ihanan virkeä nuorimies. Hänen synttäreilleen menemme huomenna.

Kuten edellä olevasta johdanto osasta voi jokainen päätellä. Minulla ja vaimollani, sekä laajalla lähipiirillämme ei yksinäisyys pääse vaivaamaan, koska hoidamme turvaverkkoamme aktiivisesti koko ajan, joka suuntaan. Näin ei valitettavasti ole kaikilla. Yksinäisyydestä on tullut suuri ongelma maassamme vanhojen- , mutta myös nuorien ihmisten keskuudessa. Suurimpana syynä on nykyihmisten lisääntynyt egosentrisyys. On unohdettu kaunis lause, – rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Itsekkyys kalvaa yhteiskuntaamme, kuten koko ajan lisääntyvä syöpä kantajaansa.

human-763137_1280elderly-942049_1280

Alussa mainitsemani pakottava tarve postata yksinäisyydestä juuri nyt, syntyi myötätunnosta herttaista vanhaa rouvaa  kohtaan, jonka sairasvuoteen vierellä vierailin tänään iltapäivällä. Hän oli joutunut naapurikuntaan vuodeosastolle hoidettavaksi, koska hänen omasta kotikunnastaan vuodeosasto on lakkautettu säästötalkoiden vuoksi. Tämä ihminen on kuulunut elämääni enemmän tai vähemmän, jo neljänkymmenen vuoden ajan vaikka ei suoranaisesti sukulaiseni olekaan.

Kun eilen illalla sain kuulla hänen hoitoon joutumisestaan, ajattelin käydä tänään juttelemassa, kun sattumoisin olin samoilla seuduilla liikkeellä. Tiesin omasta kokemuksestani, ettei vieraita vaivaksi asti sairaalavuoteen vierellä yleensä ole. Minulla ei koskaan ole niin kiire, että en ehtisi käydä sairastuneen lähimmäisen luona, koska tiedän, että pienikin vierailu yksinäisen sairasvuoteen äärellä piristää suuresti. Vaikka hänellä on kolme omaa lasta puolisoineen asumassa alle tunnin matkan päässä vuodeosastolta, ajattelin sopivani joukkoon.

Hän otti minut ystävälliseen tapaansa vastaan ja oli aidosti onnellinen, kun tulin juttelemaan hänen kanssaan. Hän kertoi joutuneensa hoitoon jo kaksi viikkoa sitten, eikä kotiin pääsystä ollut vielä tietoa. Koska hän vaikutti hyvin yksinäiseltä istuessaan pienenä ja vaivaisena, siinä vieraan vuodeosaston sängyn reunalla, totesin hänelle retorisesti – kai ne tyttäret ja poika käyvät usein luonasi, kun noin lähellä asuvat ja kaikilla on autot ja vehkeet.child-929935_1920

Poika kävi viikko sitten, mutta tytöt eivät ole käyneet kertaakaan. Soiteltu on. Hän vastasi. Eipä ollut tungosta vierailijoista, jota olin hiukan pelännyt. Kun puolen tunnin kuluttua poistuin hänen huoneestaan, ajatuksissani ja hiukan surullisena kuulemastani. Mieltäni lämmitti hänen ilostunut olemuksensa ja tunsin kädessäni hänen lämpimän kätensä lujan puristuksen, jonka hän minulle soi.