Hetki on juuri nyt

Hei! Kaikille syöpäläisille ja terveille seuraajillemme. Toivotan kaikille oikein ihanaa ja onnellista, aurinkoista, kevättalvista sunnuntaita. Miksikö….? Siksi, että sellainen päivä meillä kaikilla on juuri käsillä.

Kaikki riippuu omasta asenteestamme. Meillä jokaisella on omat pirumme, Jollakin kolottaa päätä, toisella taas persettä. Jollakin vetää lonkasta, kun toisella vastaavasti vetää silmiä kieroon. Jollakin meistä on kaikki nuo vaivat ja paljon lisääkin.
En vähättele kenenkään subjektiivisia tuntemuksia tai vaivoja. En todellakaan. Tiedän kokemuksesta, että valittamalla ei mikään vaiva ainakaan parane, päin vastoin.

Siirtämällä fokuksemme positiivisiin asioihin ja keskittymällä pieniinkin ilon hetkiin, joita elämä meille kaikille tarjoaa parannamme oloamme ja terveyttämme parhaiten.

Kahvit ja jäätelöVietimme eilen vaimoni kanssa syöpälöydökseni vuosipäivää, joka oli jo neljäs. Hetken, mutta vain hetken, muistelimme sitä helvetillistä henkistä ja fyysistä tuskaa, jota koimme tuolloin. Epätietoisuuden vallassa, kun elämältämme putosi pohja pois. Toivon pilkahdustakaan ei näkynyt mistään. Kuntoni vain huononi. Pienisoluinen keuhkosyöpäkasvain kasvoi todella nopeasti, täyttäen vasemman keuhkon ja välikarsinan. Ympäröiden aortan, halvaannuttaen kurkunpään ja äänihuulien hermot. En pystynyt syömään, juomaan, enkä puhumaan….

Vaimoni epäitsekkään ja tinkimättömän luonteen ansiosta olen kirjoittamassa tätä juttua tänään. Hän piti positiivisuutta yllä, samalla, kun etsi sopivaa lääkitystä tappavaan tautiini. Ilman häntä olisin kasvanut koiranputkea jossakin luupuistossa, jo vuosia.valkoinen orkidea

Keskityimme eilen nauttimaan toisistamme ja ihanasta elämästämme kahdestaan täällä ihanassa kotikaupungissamme. Syöden ja juoden hyvin. Ajattelematta tiukkaa, terveellistä ruokavaliotamme hetkeäkään. Elämänilo, joka oli käsinkosketeltavissa koko eilisen päivän ja yön on edelleen hyvin voimakkaasti läsnä tänäänkin ja pitkälle tulevaisuuteen, vaikka juuri nyt elämässämme tapahtuukin toisaalla hyvinkin raskaita asioita. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että tämä kotiloma reissumme on ollut erityisen voimaannuttava. Jaksamme taas tänään lähteä maalle jatkamaan omaishoitourakkaamme.

Kaikella tällä edellä kirjoittamallani haluan sanoa vain sen yksinkertaisen asian, että elämä ja sen ilot ja onnen hetket on osattava elää silloin, kun se hetki on käsillä. Tähän voisin lisätä vanhan japanilaisen sananlaskun: ”Nauti kirsikankukista nyt, sillä ensiyön myrskytuuli voi viedä ne mennessään.”

Mieleeni nousi muisto yli kolmenkymmenen vuoden takaa, kun nuorena perheenisänä jouduin kaupparatsun ammattini vuoksi viettämään paljon yksinäisiä hotelliöitä. Perhettä ikävöidessä ja huolehtiessa uni ei aina tullut, eli kuvaannollisesti sanottuna pielus ei ollut tarpeeksi pehmeä, tuntui kuin tyynyliinan sisällä olisi ollut kivi.
BibliaSilloin tuli kaivettua, jokaisen hotellihuoneen pöytälaatikosta löytyvä Gideon-veljien lahjoittama biblia luettavakseen. Tuolla kerralla en ehtinyt pidemmälle, kun avasin kansilehden, ensimmäiselle valkoiselle sivulle oli joku uneton reppuri kirjoittanut mustekynällä tekstin: ”Se joka murehtii menneitä ja tulevia, varastaa itseltään nykyhetken.” Tuon aforismin olen muistanut siitä saakka. En tiedä onko se laina joltakin, vai oliko se jonkun kokeneemman kauppamatkustajan hengen tuote. Sadat yksinäiset hotelliyöt saavat kauppamiehistäkin esiin filosofisia taitoja. Ehkä hotellihuoneen minibaarillakin on joskus oma osuutensa.

Nyt kun kirjoitusaikaa tuli yllättäen lisää. Lähdimme nimittäin jo matkaan ja vaimoni ajaessa voin kirjoittaa pidempään. Haluaisin tässä korjata hiukan aiemmassa postauksessani vajavaiseksi jäänyttä vertausta. Kyseessä oli 4.2.2017 kirjoittamani artikkeli ”Hyvää syöpäpäivää kaikille.” Siinä vertasin elämää suoraan lähetykseen, josta ei tule uusintoja, eikä sitä voi kelata takaisin. Se menee kerralla purkkiin.
Tottahan tämä oli, mutta mainitsematta jäi kokonaan se, että ei sitä voi kelata eteenpäinkään niin kuin nykyään digiaikana on tapana. Tallennetaan kaikki ohjelmat pilvipalvelimelle ja katsotaan mieluisat kohdat, kun itselle sopii. Epämieluisat kohdat voi kelata helposti yli. Elämässä tätä ei voi tehdä. Kun eteen tulee vaikkapa jalan amputointi, sitä kohtaa ei voi kelata pois. Respectasta uusi jalka alle ja matka jatkuu. Sitä on elämä.

Mutta nyt palaan alkuperäiseen teemaan halusin muistuttaa teitä, rakkaat lukijamme, että älkää tuhlatko elämäänne murehtimiseen, vaan uskaltakaa elää onneanne ja nauttia siitä se on nimittäin juuri tässä ja nyt. Eikä joskus ”sitku”.

”Huoli on mielen läpi kiemurteleva kapea puronen. Jos sitä ruokitaan, se uurtaa uoman, johon kaikki muut ajatukset valuvat.”
– A.S. Roche

”Monet ihmiset jäävät onnesta osattomiksi: eivät siksi, etteivätkö he löytäisi sitä, vaan siksi, että he eivät pysähdy nauttimaan siitä.”
– William Feather

Museo autoPS. Matkallamme tuli vastaan komeita ja hyvin laitettuja vanhoja museo kuorma-autoja, joista ehdimme napata pari kuvaa.Petteri

Erään matkan pää

Tasan viikko sitten, kauniina, aurinkoisena maaliskuun aamuna eräs merkittävä matka päättyi tässä ajassa. Isäni nukkui ikiuneen, rauhallisesti omassa kodissaan, omassa vuoteessaan. Hän sai lähteä, kuten oli tahtonutkin. Osa hänelle rakkaimmista ihmisistä oli läsnä hänen viimeiseen sydämenlyöntiinsä saakka.

”Katkerinta tämän päivän surussa
on muisto eilisen ilosta.”
-Kahlil Gibran

Mainitsin aloituskappaleessa ”eräs merkittävä matka päättyi tässä ajassa”. Jokaisen ihmisen elämä on  merkittävä. Ei ole merkityksetöntä elämää. Kaikkien elämä on yhtä merkittävä. Minulle oman isäni elämä on tavallaan fundamentti, perusta jota ilman ei olisi minuakaan, eikä myöskään minun lapsiani eikä lapsenlapsiani jne.

Minä olen perinyt hänen genominsa, jonka olen jakanut omille perillisilleni ja he omilleen. Geeniperimä jalostuu ja sekoittuu miljardien vuosien saatossa, mutta toivotaan, että parhaat puolet periytyvät voittopuolisemmin.

”Ei se ole rikkain, joka on eniten säästänyt, ei,
se on rikkain joka on eniten antanut.”
-Kahlil Gibran

Minä olen kiitollinen jokaisesta geenistä, jotka sinulta sain. Kiitos Isä, että sain kulkea näin pitkän matkan kanssasi yhteistä elämän polkua.

Tie ei jatku loputtomiin.
On siunaus saada kulkea sitä jonkin matkaa,
mutta kerran se päättyy.
Ole siis kaiken aikaa valmis jäähyväisiin.
– Paolo Coelho –

 

 

 

 

 

 

Hyvää syöpäpäivää kaikille!

Helmikuun 4. päivänä on vietetty maailman syöpäpäivää jo vuodesta 2005. Niin tänäänkin. Siksi ajattelin laittaa muutaman sanan aiheesta, vaikka toimin silloin omia ohjeitani vastaan. Olin nimittäin päättänyt, että tänään lasken stressihormonitasoani ja nukun univajettani pois, syöden torkkujen välillä pieniä terveellisiä aterioita.

Olen toki toiminut niin koko päivän tähän saakka ja tunnen univajeen aiheuttaman stressihormonitason laskevan. Eikä pieni kevyehkö kirjoitelma stressiä nosta, päin vastoin. Olen ollut koko päivän yksin hiljaisuudessa, omissa ajatuksissani. Vaimoni lähti aamulla aikaisin aiemmin sovitulle työkeikalleen reilun sadan kilometrin päähän, jättäen minut palautumaan haasteellisen viikon mukanaan tuomista paineista.

Palaan lopuksi vielä tähän kuluneeseen viikkoon ja itsenikin aiheuttamiin stressin aiheisiin, mutta nyt hetkeksi syöpäpäivän teemaan, jonka olin kiireissäni unohtanut. Huomasin vasta nyt illalla syöpäpäivän olleen ja lähes menneen. Koen velvollisuudekseni ”sisäpiiriläisenä”, syöpäläisenä itsekin, tuoda muutaman ajatukseni esille. En kuvittele olevani pätevä neuvomaan ketään, mutta sattuneesta syystä olen tutkinut paljon syöpään liittyviä asioita ja syövän aiheuttajia, kuten myös syöpää estäviä asioita ja syövästä paranemisen mahdollisuuksia.

Kuulostaa tylyltä, mutta jonkun tämäkin on sanottava. En halua syyllistää syöpäsairaita, koska tiedän, että syöpään sairastuminen on henkisesti ja fyysisesti aivan liian raskas kohtalo kenelle tahansa. Puhunkin lähinnä itsestäni, jokainen syöpään sairastumista pelkäävä toivottavasti ottaa minun virheistäni oppia ja tekee omat johtopäätöksensä.

Minä ainakin sanon omalta osaltani, että itse olen syöpään sairastumistani edesauttanut. Polttaen runsaasti tupakkaa yli neljäkymmentä vuotta, viimeiset vuosikymmenet sikareita. Juoden alkoholia, joka on käyttökelpoinen aine liuottimena. Esimerkiksi tuulilasinpesuaineena, käsidesinä, ja putkenhuuhteluaineena, mutta ihmisen elimistöön joutuessaan voimakkaasti keskushermostoon vaikuttava myrkky, joka tuhoaa aivosoluja, aiheuttaa syöpää, ja laskee ihmisen aivotoiminnan lapsen tasolle, jolloin kännissä tehdyt päätöksetkin ovat lähinnä lapsellisia. Vain muutamia vakavia viinan aiheuttamia haittoja mainitakseni, jokainen voi mielessään jatkaa tätä listaa. Olen syönyt myös runsaasti punaista lihaa, myös prosessoituna.

Kaikki edellisessä kappaleessa luettelemani tuotteet ovat WHO:n voimakkaasti syöpää aiheuttavien aineiden listalla samalla tasolla. Kun tämän maailman terveysjärjestön listan sisäistää, voimme syyttää lähinnä omia elintapojamme syöpäsairauksien räjähdysmäisestä lisääntymisestä viime vuosikymmeninä. Esimerkiksi lihaa suomessa syötiin vielä viisikymmentäluvulla vain kymmenen prosenttia siitä määrästä, mitä tänään syödään. Kuulostaa kauhealta, kun ymmärtää vielä sen mitä kaikkea tuhoa tuon lihamäärän tuottaminen aiheuttaa.

Kuten aiemmin mainitsin en halua syyllistää syöpään sairastuneita, haluan antaa ajattelemisen aihetta terveille ihmisille, että he kiinnittäisivät huomiota elintapoihinsa ja tarkkailisivat omaa terveyttään paremmin, kuin minä olen tehnyt. Meillä ihmisillä on usein tapana ajatella, että ei se syöpä minulle tule. Tuo perustuu samaan illuusioon, kuin länsimaalainen oman kuolemattomuuden harha. Kaikki toiset kuolevat, mutta minä en koskaan.

Juttelin läheisen ystäväni kanssa hiljattain syövästä hänen aloitteestaan. Hän on minua hiukan nuorempi mies ja tuntui olevan huolissaan omasta terveydestään. Hänen suhtautumisensa asiaan oli se, että miten minä nyt vältyn syövältä ja miten minä tiedän, jos minulle tulee syöpä? Hänen mielestään yhteiskunnan olisi testattava ja kontrolloitava kansalaisiaan jatkuvasti. Jouduin selittämään hänelle, että ei se niin voi olla. Kyllä meidän kaikkien ihmisten  on otettava vastuu omasta elämästämme, päätöksistämme ja valinnoistamme.

Ystäväni purkausta kuunnellessani mieleeni tuli vanha sanonta aidan yli menemisestä siltä kohden, josta aita on matalin. Nykyään me ihmiset emme viitsisi mennä edes siitä matalalta kohdalta aidan yli, vaan menisimme mieluiten veräjän kohdalta, missä aitaa ei ole ollenkaan.

Syöpä on maailman yleisin kuolinsyy kaikki ikäluokat huomioiden. Työikäisten yleisin kuolinsyy on alkoholi. Oikeaa tietoa saa nykyään helposti esim. syöpäjärjestöiltä, jos hiukan viitsii hakea. Ei kannata kulkea laput silmillä. Elämä on kuin suora lähetys, jota ei voi elää uusintana, eikä kelata takaisin. Se menee kerralla purkkiin. Tähän teemaan taitaisi sopia purkkia paremmin sana uurna.

Tämä kappale sisältää sen pahimman syöpää aiheuttavan asian, eli stressihormonitason nousun. Nykyään meillä ihmisillä on itsetehtyä kiirettä ja ylisuorittamista, se on olevinaan trendikästä, mutta vaikka se olisi vain päälle liimattua muodikasta hössöttämistä se kuitenkin nostaa oikeasti stressitasoa ja sairastuttaa meitä, sekä nostaa ihan oikeasti syöpään sairastumisen riskiä.

Lupasin lopuksi palata stressaavaan viime viikkoon. Sairaiden vanhempieni omaishoitajana toimiminen nostaa tietenkin stressiä meillä molemmilla vaimollani ja minulla. Suurin stressin aiheuttaja siinä on tietysti emotionaalinen puoli. Vanhempieni terveyden hiipuminen ja huoli heidän selviytymisestään painaa mieltä öin ja päivin.

Tunnemme kuitenkin suurta kiitollisuutta siitä, että olemme saaneet voimia taistella heidän rinnallaan. Tyttäreni ovat myös osallistuneet masentuneen, muistisairaan äitini ilostuttamiseen. Pienet onnen hetket ja ilot ovat hänen tilanteessaan uskomattoman kallisarvoisia. Masennus ja sen aiheuttama muistisairaus johtuu hänen tapauksessaan riittämättömyyden tunteesta, jota ei ainakaan paranna isäni suvaitsevaisuuskeskuksen pieneneminen otsalohkon surkastumisen vuoksi. Iän mukanaan tuoma muutos, joka kuuluu vanhenemiseen. Siltä mieheltä ei juuri kiitosta, eikä arvostusta ole saanut ennenkään, nyt vielä vähemmän. Sanon tämän kaikella rakkaudella onhan hän oma isäni. Yritämme toimia niin, että he saisivat asua loppuun asti omassa kodissaan.

Edellä kerrottu johtaa kuitenkin siihen, että emme itse saa olla omassa kodissamme, kuin muutaman päivän silloin tällöin. Kukaan muu ei mielellään poistu päiväksikään mukavuusalueeltaan, eli omasta kodistaan, emme mekään poistuisi, mutta jonkun on uhrauduttava. Onneksi saimme kuitenkin veljeni tulemaan muutamaksi päiväksi tuuraamaan, että pääsimme edes hetkeksi henkäisemään kotiin ja keräämään voimia ensi viikolle, tai oikeammin minä olen saanut vasta levätä tämän päivän. Vaimoni lähti työkeikalle aikaisin aamulla eikä vielä ole päässyt lepäämään kotiin, vaikka kello on jo 20.30, kun tätä naputtelen.

Olen huolissani vaimoni jaksamisesta, koska hänen osansa on kohtuuton. Hän joutuu valtavan paineen alaiseksi, koska taloutemme on todella tiukalla sairauteni vuoksi, eikä yhtään rokulipäivää olisi vara pitää. Samalla hän kantaa sydämellään suurta taakkaa minun sairauteni uusiutumisesta, uusiutumisen vaaraa nostaa valtavasti jatkuva stressi ja univaje. Tätä eivät terveet, paremmin toimeentulevat käsitä.

Loppu toimikoon kevennyksenä hiukan synkkäsieluisia sävyjäkin saaneessa kirjoituksessani, joka oli alun perin tarkoitettu kevyeksi postaukseksi. Tuli kuitenkin kerrottua ihan alleviivattuna mielestäni tärkein syöpää aiheuttava asia, eli stressi. Kerron kuinka omalla itsepäisyydelläni ja tyhmyydelläni sain eilen oman stressini nousemaan rajoitintappiin saakka.

Eilinen päivä alkoi, kuten muutkin päivät kuluneella viikolla. Ajelin aamuviiden jälkeen katsomaan, kuinka vanhempani olivat yön pärjänneet. En ollut huolissani, koska aina iltaisin olemme laittamassa heidät nukkumaan ja toivotamme hyvät yöt vannottaen, että on soitettava heti meille, jos jokin seikka askarruttaa tai sattuu jotain odottamatonta. Tarvittaessa ehdimme alle viidessä minuutissa heidän luokseen jos hätä tulee, matkaa on vain 750 metriä. Eikä soittoa ollut tullut.

Yöllä oli kuitenkin satanut yli kymmenen senttiä lunta ja autoni jäi mäen päälle tasaiselle pihalle kiinni. Jouduin lapioimaan puoli tuntia ja kantamaan hiekkaa vetävien pyörien alle ennen kuin sain autoni liikkeelle. siinä meni ensimmäinen paita märäksi. En vielä kuitenkaan, rauhallisena miehenä, hermostunut. Kyseltyäni yön kuulumiset lähdin hakemaan traktoria sieltä 750 metrin päästä. Kun saavuin pienellä takaveto Taavetilla linko perässä pihaan toisesta takapyörästä oli jääketju pudonnut pois ja kun ajoin sillä pihan perällä umpihankeen Taavetti päätti jäädä siihen, eikä suostunut lähtemään pois, vaikka kuinka jauhatin sillä sutia. Nytkytin edestakaisin, mutta se painui vain syvempään.

Tässä vaiheessa vähemmän itsepäinen ihminen olisi nostanut kädet pystyyn ja soittanut noin viidenkymmenen metrin päässä asuvalle naapurille, että tuletko nykäisemään omalla traktorillasi meidän Taavetin hangesta, sitä isänikin ehdotti. Siitä huolimatta tai juuri siksi sanoin että: ”ei soiteta, kyllä minä sen siitä saan irti, kun olen sen upottanutkin.” Vaikka tiesin, että naapurin isäntä avuliaana miehenä olisi mielellään käynyt nykäisemässä traktorin hangesta.

Siinä vaiheessa, kun vaimoni tuli kävellen katsomaan, että minne se ukko oli jäänyt olin saanut upotettua traktorin niin syvälle, että ketjullinen takapyörä oli akseliaan myöten maan sisässä ja traktorin koppi nojasi tukevasti viereisen aitan räystääseen. Räystään kulma oli kappaleina ja vaarana oli, että rinteessä, korkeilla betonisilla pylväillä sijaitseva aitta kaatuu kyljelleen mäen alle. Ainoa suunta mihin Taavetti näytti haluavan mennä oli Australia.

Kun olimme vaimoni kanssa lapioineet tunnin lunta ja kantaneet läheisestä liiteristä motin koivuhalkoja pyörän alle uponneen traktorin nostamiseksi, molempien kaikki paidat ja takitkin olivat läpimärkiä, eikä Taavetti näyttänyt merkkiäkään siitä, että haluaisi luopua saavuttamastaan asemasta ja minä olin jo niin heikossa kunnossa, että en jaksanut nousta traktorin koppiin, suostuin tunnustamaan virheeni ja soitin nöyrästi naapurin Vilkille ja viiden minuutin kuluttua Taavetti oli vetäisty pihaan kovalle maalle.

Pääsin jatkamaan linkousurakkaani ja vaimoni sanoi hymyillen lähtiessään kävelemään takaisin, että ethän aja Taavettia takaisin samaan kuoppaan, jotta päästään viimeinkin lähtemään kotikaupunkiin. Tuli taas todistettua, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Tänä aamuna se vasta tuntuikin, kun yritin nousta sängystä. Jokainen lihas tuntui huutavan tuskissaan, että olikohan tuossa hommassa taas järjen hiventäkään.

Peräänkuulutin artikkelin puolivälissä sitä, että meillä itsellämme on vastuu omasta terveydestämme. Liitän tähän loppuun lainauksen, joka antaa ajattelemisen aihetta tästä teemasta.

” Ihminen ei ole mitään muuta, kuin omien tekojensa jatkumo”

J.W. von Goethe

 

 

 

 

 

 

Uudenvuoden lupauksia

Tänään jatkoin smoothiessa samalla flunssan karkoitus linjalla, kuin eilisessäkin smoothie postauksessa, ettei flunssa pääsisi iskemään meihin.

Olen myös miettinyt tällä viikolla mitä hyvää lupaan itselleni tulevalle vuodelle.

Valitsin tänään smoothien väriksi aurinkoisen, kun aurinkokin tänään näyttäytyi.

Porkkanalaatikoiden tekourakasta oli jäänyt luomu porkkanoita sekä joululta jouluomenoita.

Smoothieen tuli kuten eilenkin tuoreesta inkivääristä ja kurkumasta palat sekä valkosipulia.

Smoothien pohjanesteeksi laitoin tälläkin kertaa pakuriteetä niin kuin yleensäkin.

Halusin smoothiesta paksumpaa koostumukseltaan, joten nestettä tuli 0,5 l, 2 isohkoa porkkanaa, 1 iso omena, ½ avocado ( iso  avocado ),  1 rkl ekstra-neitsytoliiviöljyä ja 1 rkl kuorittuja auringonkukansiemeniä. Lisäksi tuli siis edellä mainitut kurkumaa, inkivääriä, vajaa ½  kokonaisesta valkosipulista sekä ripaus mustapippuria.

Smoothien maku oli lempeä ja mieto. Ei raikas niin kuin marjaisassa smoothiessa.meidannokia-win_20161231_171727

Näin on tämä vuosi lopuillaan ja uusi vuosi vaihtumassa.

En tee yleensä uudenvuoden lupauksia esim. ulkonäkööni- tai ruokailuun liittyviä, eli en meinaa aloittaa laihdutuskuuria, vaikka muutaman kilon pudotus ei olisi pahitteeksi. En aloita karkkilakkoa, koska silloin, jos tulee mahdoton karkkinälkä niin syön hyvällä omalla tunnolla. En lisää liikuntaa, koska nautin päivittäin liikunnasta ulkona raittiissa ilmassa. En myöskään lupaa, etten menetä malttiani, koska niin kuitenkin tapahtuu ennemmin tai myöhemmin ja painokelvotonta piip piip.. tekstiä karkaa suusta. Kielenpesu olisi silloin saippualla tarpeen niin kuin lapsuudessamme peloteltiin, kun kiroilimme, että jos kiroilee voi joutua kielen pesulle.

Mutta meinaan olla armollisempi itselleni henkisellä puolella, koska huomaan laiminlyöneeni itseäni välillä.kivet-paallekkain

* Opettelen sanomaan ” EI” ilman huonoa omaatuntoa, enkä muuttele niin usein aikataulujani toisten aikataulujen ja pyyntöjen mukaan. Rakastan kyllä lähimmäistäni niin kuin itseäni ja kohtelen häntä niin kuin toivoisin itseäni kohdeltavan sekä ojennan auttavan käteni, mutta en aja itseäni yliväsymys tilaan. Olen ollut viime aikoina välillä niin stressaantunut ja väsynyt, että olen kärsinyt rintakivuista ja rytmihäiriöistä sekä voimakkaat migreenit ovat palanneet jopa muutamaksi päiväksi.

* Otan viikossa yhden lepopäivän itselleni, jolloin teen vain asioita, jotka tuovat minulle mielihyvää.

* Olen läsnä tilanteessa. Tämä meinaa välillä unohtua, vaikka puolison sairastuttua opettelin elämään hetkessä, koska sairausdiagnoosin mukaan huomisesta ei tiennyt.

* Olen sen verran itsekäs, että vähennän yhteydenpitoa ns. energiasyöppöjen ihmisten kanssa. Yhdessäolossa vuorovaikutus on tärkeintä. Puolin ja toisin kuunnellaan toista, mutta jos yhteydenotot ja tapaamiset ovat aina yksipuolisia, eli toinen haluaa vain kertoa omat asiansa, elämän tilanteensa ja vaientaa toisen aloittaman puhumisen, päälle puhumalla omaa asiaa tai vähättelemällä niin se ei palvele ystävyyttä toivotulla tavalla.

* Muistan olla joka päivä kiitollinen puolisostani  ja hyvästä terveydestämme.

* En pelkästään haaveile, vaan pyrin elämään niin että kuljemme kohti yhteistä haavettamme määrätietoisesti.

* En stressaa jos koti ei ole aivan tip top kunnossa, koska tämä tuo minulle lisä stressiä huomattavasti. Vähempikin riittää. Ja korjaukseksi ennen kuin joku ajattelee, että kauheaa eikö se mies tee kotona mitään niin kyllä hän tekee ruokaa jopa enemmän kuin minä ja siivoaa, mutta minun mielestä kodin pitäisi olla niin siisti, ettei siellä näy asumisen jälkiä.

Näistä, kun pidän kiinni niin uskon, että mieleni on seesteisempi.

Olen kyllä huomannut, että sisäinen rauha on tärkein. Se on toki ollut koetuksella puolison sairastumisen jälkeen, kun sairauden uusiminen jännittää.

Toinen asia minkä olen oppinut on anteeksi antaminen. Toisten loukkaavia tekoja tai sanoja ei tarvitse hyväksyä eikä tekijästä pitää, mutta anteeksi antaminen tekijälle vapauttaa itsensä katkeruudelta. En halua elää elämääni katkeruudessa.

Yhteenvetona voin kuitenkin sanoa, että olen onnellinen ihminen, kun minulla on toinen puoliskoni vierellä jakamassa arkea onnellisista asioista aina taloudellisiin huoliin. Valitettavasti, kun sairaus kohtaa perhettä niin taloudellinen pohja romahtaa ja siitä tulee suuri huolenaihe arkeen. Tätä lausetta ei pidä ymmärtää väärin, raha ei ole missään nimessä tärkein asia, eikä avain onneen.

Näillä mietteillä odotan uutta vuotta ja lähdemme yökirkkoon hiljentymään sekä kiittämään kuluneesta vuodesta.

pelkat-kivet

 

Tämä kylki kohti yleisöä – Den sida mot publigen?

Moi vuoden 2016 viimeisenä päivänä. Ajattelin nostaa tälläkin foorumilla hetkeksi framille Turvallisuus- ja kemikaaliviraston (TUKES): n vaaratiedotteen. Suora lainaus lehdistötiedotteesta: ”USEISSA ILOTULITUSPADOISSA VÄÄRÄ OHJE – ÄLÄ AMMU PALAUTA TUOTTEET OSTOPAIKKAAN!” Virheellisiä ohjeita löytyy ainakin seuraavista tuotteista: Finlandia, Final Countdown, Paratiisin valloitus, Paratiisin valloitus-B, Gold-patalajitelma, Gold 3, Gold 4, Gold 5, Maanjäristys, Taivassalamoi, Megabosse ja Superbosse. Ohjeet ohjaavat ampumista väärään suuntaan ja aiheuttavat näin vakavan vaaran ampujalle ja katsojille. Turvallista ja nautinnollista ilotulitusta kaikille ja muistattehan suojalasit.

Lisää tietoa osoitteesta: www.tukes.fi

virheellinen_pakkaustarra

 

 

Kiitos veteraanit. Respect.

Tänään 27.4.2016 on kulunut seitsemänkymmentäyksi vuotta siitä, kun oli käsillä puolustusvoimiemme toistaiseksi viimeinen sotapäivä. Tuona kevätpäivänä päättyi lapin sota ja näin ollen Suomen osuus toisessa maailmansodassa.

Tänään meillä on jälleen mahdollisuus kunnioittaa noita urhoollisia sankareitamme, jotka uhrasivat vuosia nuoruudestaan sen vuoksi, että synnyinmaamme sai pitää itsenäisyytensä.

On muistettava sekin, että liian moni joutui luopumaan nuoresta elämästään lopullisesti, uhraamaan sen itsenäisyytemme alttarille. Kansamme on maksanut kalleimman mahdollisen hinnan itsenäisyydestämme. Muistakaamme kunnioittaen sankarihaudoissaan lepääviä taistelijoita, kuin myös taistelupaikoille jääneitä sankareitamme.

Kuitenkin tärkeintä on keskittyä pitämään huolta joukossamme vielä elävistä vajaasta 22000:sta sotaveteraanista joiden keski-ikä on jo yli 91:si vuotta. Jokainen heistä vammautui sotareissullaan, jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti. Monet palaavat vieläkin öisin takaisin noihin kauheuksiin. Muistimme on sellainen, että ikääntyessämme uudet asiat eivät jää muistiin, mutta vanhat asiat nousevat tuoreina mieleen, vaikka niitä ei haluaisi muistaa.

Painajaisiin emme valitettavasti voi paljonkaan vaikuttaa, mutta pitäkäämme huoli siitä, että yhdenkään veteraanin elämä ei muuttuisi painajaiseksi valveilla ollessa. Meidän täytyy yhdessä toimia niin, etteivät ihmiset jotka ovat meille nuoremmille tällaisen hyvinvointivaltion taistelleet joutuisi hetkeäkään lojumaan märissä vaipoissaan ilman hoivaa. Me olemme  heille niin paljosta velkaa, että vähintä mitä saatamme tehdä on huolehtia heistä hyvin ja antaa heille hyvä ja elämisenarvoinen elämä. Se on kuitenkin mitättömän pieni ponnistus meille, kun vertaamme sitä veteraaniemme  antamaan panokseen.

Otan lakin päästäni ja kumarran nöyrästi sanoen: ” Kiitos veteraanit ja suuri kunnioitukseni teille.”animal-1294936_1280

Suomen kielestä ja murteista

Tänään on viideskymmeneskuudes kerta, kun vietämme Suomen kielen isänä tunnetun Mikael Agricolan päivää. Sen vuoksi ajattelin kirjoittaa muutaman sanan myös tuosta ihanasta kielestämme, joka on monella tapaa paljon rikkaampaa, ilmeikkäämpää ja paljon puhuvampaa, kuin monet muut maailman kielet. Valtava murteiden määrä, mikä kieltämme rikastuttaa tekee siitä ainutlaatuisen. Suomeksi voi sanoa helposti paljon värikkäämmin asioita, kuin esimerkiksi paljon käytetyllä englannin kielellä.

Olen saanut työurani aikana reissata synnyinmaatani ristiin rastiin ja olen kuunnellut harrastuksenani hyvin tarkkaan eri alueiden murteita, jotka vaihtelevat paljonkin jopa saman pitäjän eripuolilla. Nykyään yritän aina sijoittaa jokaisen ihmisen kartalle, kun kuulen hänen puhuvan ensimmäistä kertaa. Yllättävän usein se onnistuu, kun kuuntelee tarkkaan jokin nyanssi paljastaa aina murrealueen. Itse olen murteiden suhteen puhekielessä luettavissa kuin avoin kirja. Varmasti jokaiselle kuulijalle paljastuu, että olen syntyperältäni puhtaasti savolainen ja ylpeä siitä. Meidän jokaisen pitäisi olla ylpeitä murreperimästämme ja käyttää murteitamme, ettei kielemme köyhtyisi ja tasapäistyisi tylsäksi yleiskieleksi. Toki murteestamme joudumme joskus tinkimään jos on vaarana, että tulemme väärin ymmärretyiksi omalla murteellamme.

Vanhempi tuttavani kertoi minulle kerran tarinan vielä vanhemmasta savottajätkästä, joka oli kiertänyt koko elämänsä savotoita lähinnä synnyinseudullaan savossa, jossa tuolloin noin sata vuotta sitten olivat käynnissä suuret savotat. Olipa päivänä muutamana samalle savotalle saapunut joku rannikkoruotsalainen lentojätkä, joka ei osannut ollenkaan suomen kieltä. Tätä oli vanhan savolaisen metsienmiehen ollut vaikea ymmärtää, koska hän oli elänyt koko elämänsä savotoilla näkemättä yhtään vieraskielistä, tai edes kuullut mitään muuta kieltä kuin savon murretta. Hänen elämänkokemuksensa mukaan tämä oli ennenkuulumatonta ja ihmeellistä. Tätä taustaa vastaan hän olikin lausahtanut ihmettelevään sävyyn: ” Ei kait sitä niin tuhmmoo immeistä oo, joka ei suomen kieltä ossoo.”

Vielä toinen tapaus kieleen liittyen tapahtumapaikkana Kuopion tori. fountain-244669_1280Kaksi savolaisukkoa istuvat torilla, kun siihen saapuu ulkomaalainen turisti. Turisti yrittää kysyä jotakin englanniksi, mutta ei saa vastausta. Sama toistuu ruotsiksi ja vieläpä hän yrittää tiedustella asiaansa miehiltä myös saksaksi. Torilla istuvat miehet pyörittävät päätään sen merkiksi, että eivät ymmärrä kysyjää, niinpä mies jatkaa matkaansa. Turistin mentyä miehet istuvat tovin hiljaisuuden vallitessa, sitten toinen puhkeaa sanoiksi ja virkkaa: ” Oisi siitä kielliin opettelusta joskus hyötyäkkii.” Johon toinen vastaa: ” Miten niin? Tuokkii ukko ol opetellunna aenakkii kolommee kieltä eekä suanunna silti asioosa selevitettyä!”

Kaikki kielethän ovat vain sanoja peräkkäin. Kaikki me käytämme täsmälleen samoja tuttuja sanoja, kuitenkin jutun sisältö riippuu oleellisesti siitä mihin järjestykseen ne sanat ja välimerkit itsekukin laittaa, niistä muodostuu tietynlainen pötkö. Vanhan laulun sanoja lainaten: ” …On kaikki laulut laulettu kerran, sanat muuttaa vain muotoaan…”

Tällaisen pötkön minä sain aikaan tänään. Myöhemmin lisää pötköä, eli samoja sanoja eri järjestyksessä.email-824310_1920 (1)

 

Luonnollista ja luonnotonta

Koska syöpäni on nyt remissiovaiheessa ja suurempia vaivoja ei ole, jätän sen tässä postauksessa huomiotta. Seuraava tapahtuma sillä saralla on tulossa ensiviikolla kontrolliverikokeiden muodossa 24.4.2015 klo 7:00.

Kerron sen sijaan tarinan vajaan neljän vuoden takaa. Tarina on tosi ja kertoja elää vielä. Tarinan alku ajoittuu tarkalleen elokuun kymmenennen päivän varhaiseen aamuun vuonna 2011. Istuin keittiön pöydän ääressä aamukahvilla ja ihastelin ikkunasta sarastavaa loppukesän kaunista aamua. Yökaste oli ollut runsas ja pisarat kimmelsivät ruohikossa. Linnut lauloivat vielä kauniisti. Hetki oli lumoava tällaiselle suurelle luonnonystävälle. Mutta lumoavammaksi se aina vain muuttui. Ikkunan editse juoksi nuori ketunpoika, joka suunnisti suoraan rakennuksen pohjoispäähän. Ajattelin sen menevän talon päädyssä olevan halkopinon taakse, jonne veimme aina ruoantähteitä siilien, supien ja muidenkin villieläinten iloksi. Ruoat olivat aina hävinneet, mutta en ollut aiemmin nähnyt kettua pihassa niin lähellä taloa. Lähdin heti hiipimään takaovelle, joka sijaitsee juuri siellä pohjoispäädyssä. Työnsin oven varovasti auki ja kurkistin oliko kettu mennyt pinon taakse. Ei ollut vielä mennyt, se kurkisti minua uteliaasti viiden metrin päässä olevan sadevesitynnyrin takaa. Otin nopeasti kännykällä kuvan repolaisesta ja vedin oven äkkiä kiinni, samalla sadatellen mielessäni omaa tyhmyyttäni, kun säikytin ketun. Se ei varmasti uskaltaisi jatkaa matkaansa pinon takana olevalle ruokapaikalle, vaan juoksisi suin päin karkuun, arka eläin kun on. Onneksi olin taas kerran väärässä.

10082011042 (2)

Kun parin pitkältä tuntuvan minuutin jälkeen työnsin oven uudelleen auki, tällä kertaa vain varovasti raolleen, yllätykseni oli suuri, kun ketunpoika oli siirtynyt aivan oven eteen ja katseli minua kysyvästi, samalla päätään kallistellen. Otin jälleen nopean kännykkäkuvan ja laitoin oven uudelleen kiinni. Oven takana jäin itsekseni ihmettelemään ketun käyttäytymistä, koska kyseessä ei ollut mikään ihmisiin tottunut citykettu. Tämä tapahtuma sattui nimittäin maalla mummolassani, joka on ollut asumattomana kauan. Minä ja vaimoni olemme viettäneet siellä kesäisin aikaa silloin kun haluamme olla kaikessa rauhassa luonnon keskellä. Naapureita ei ole, on vain luonnonrauha ja lintujen laulu, sekä muut eläimet. Olen toki nähnyt siellä kettuja vuosikymmenien saatossa ennenkin, mutta ne ovat käyttäytyneet luonteelleen tyypillisesti ja arkoina eläiminä paenneet ihmisen kohdatessaan. En ehtinyt ihmetellä kauan, sillä olin vielä silloin työelämässä ja oli lähdettävä kaupunkiin. Velvollisuus kutsui.10082011043 (2)

Palasimme kuitenkin parin viikon kuluttua. Olimme keväällä, vaimon kanssa, hakanneet halkoja pitkän pinon talon eteläpäädyssä olevalle pellolle tien varteen. Nyt oli aika ajaa kuivuneet halot liiteriin. Ajoin pari kuormaa ja rupesin laittamaan kolmatta kuormaa auton peräkärryyn. Huomasin silmäkulmassani liikettä ja kun käännyin katsomaan tielle päin, näin tutun olennon parin metrin päässä. Suloinen ketun poika juoksi kiireettömästi tietä pitkin talolta pois päin. Oli käynyt katsomassa oliko syöttöpaikalla ruokaa. Samalla hetkellä tajusin, että en ollut vielä ehtinyt viedä syömistä lemmikeilleni. Päätin yrittää korjata tilannetta. Kettu oli ehtinyt noin kolmenkymmenen metrin päähän minusta, mutta pysähtyi kun vihelsin sille. Se kääntyi katsomaan minua kiinnostuneena ja se mitä seuraavaksi tapahtui hämmästytti minut totaalisesti. Huusin ketulle -tule syömään, etsitään sinulle ruokaa. Samalla otin ne muutamat askeleet, jotka erottivat minut tiestä. Tiellä seisoessani taputin kämmenelläni reiteeni ja huusin uudelleen -tule syömään. Ja voitteko kuvitella, kettu lähti juoksemaan luokseni ja päästyään viereeni, pysähtyi siihen. Kun lähdin kävelemään talolle päin samalla puhellen rauhoittavasti nuorelle ystävälleni, tämä käveli rauhallisesti vierelläni, kuin hyvin koulutettu koira, ulkorappusten viereen saakka.

Aivan kuin se olisi ymmärtänyt minua, kun sanoin sille – odota tässä, haen sinulle ruokaa. Onneksi jääkaapissa oli suuri kennollinen luomu-kananmunia ja tiesin, että ne ovat aina olleet kettujen herkkua. Kenno mukaan ja takaisin ulos. Siellä ketunpoika odotti luottavaisena, enkä minä pettänyt sen luottamusta. Rikoin sille raakoja kananmunia lautaselle ja täytyy sanoa, että en ole nähnyt kenenkään nauttivan ruuasta niin paljon ja sehän on ruoan laittajalle kaikkein paras kiitos, kun tarjottava maistuu.

Siitä alkoi koko loppukesän kestänyt symbioosi. Kettu antoi minulle ja vaimolleni monia ihania stressiä alentavia hetkiä ja me puolestaan hemmottelimme sitä herkuilla. Kuitenkaan unohtamatta sitä, että sille täytyi kehittyä kunnollinen saalistustaito jo seuraavan talven varalle ja siitä eteenpäin. Emme olisi talvella sitä ruokkimassa. Kun seurasin päivittäin sen touhuja niin olin vakuuttunut siitä, että ystävämme varmasti pärjää omillaankin, sitten kun me häivymme takaisin kaupunkiin. Se pyydysti myyriä ja hiiriä pelloilta aivan ilman minun opastusta. Se taito oli koodattu hänen geeneihinsä. Se oli hänelle lajityypillistä ja vaistonvaraista toimintaa. En onneksi tyhmänä kaupunkilaisena sotkenut viattoman luontokappaleen elämää helpottamalla sen ruokahuoltoa pentuna.

Se kävi päivittäin rappusillamme syömässä ja söi jopa kädestä. Kävi joskus eteisessä saakka hakemassa herkkupalan. Hankimme sille pentukoiralle tarkoitettua purkkiruokaa, joka olikin sen suurta herkkua niin kuin kananmunakin. Se kasvoi nopeasti aikuiseksi ja turkki oli syksyllä tosi kiiltävä. Eromme syksyllä oli luonteva emme tunteneet suurta haikeutta, kun se eräänä iltana ei enää tullutkaan syömään, vaikka kutsuimme. Siihen saakka se oli tullut aina syömään kun vihelsimme tai huusimme sitä syömään. Monena iltana se tuli rappusille istumaan aivan kutsumatta.

Kettu
Kettunen

Täytyy heti korjata edelliseen kappaleeseen lipsahtanut pieni epätosi, rehellisiä kun ollaan. Totta helvetissä tunsimme suurta haikeutta, kun eromme hetki tuli. Se oli ristiriitainen hetki meille, syvästi eläinrakkaille ihmisille. Kuitenkin olimme kumpikin sisimmässämme ymmärtäneet, että ero on oleva väistämätön muuten luonnon kiertokulku häiriintyisi, olihan symbioosimme kaikesta huolimatta luonnoton. Tunsimme samalla ikävää, helpotusta, haikeutta ja riemua siitä, että kettunen, jonka lempinimen olimme ”lemmikillemme” antaneet, otti seuraavan askeleen elämässään ja lähti ennakkoluulottomasti kohti uusia haasteita. Se jäi minulle epäselväksi miksi vaimoni silmänurkassa kimalteli kyynel sinä iltana. Huomasin sen samalla kun pyyhin omasta silmänurkastani surun tai ilon kyyneltä. Luulen, että molempien kyyneleet johtuivat, sekä ilosta että ikävästä. Hienoa on se, että suomen luonto antaa meille suuria tunne-elämyksiä, kun sen vain kiireiltämme tajuamme.

Pimeyden töitä

Earth hour 2015 koittaa parin tunnin kuluttua. Sinulle, joka et jaksa kantaa huolta tulevien sukupolvien ilmastosta. Aiot pitää sähkövalot, läppärit, tabletit ja älypuhelimet päällä myös 20.30 – 21.30. Ajattelepa uudelleen minkä sosiaalisen tilaisuuden menetät. Kun sammutat valot ja perheenjäsenten päätelaitteet. Kaikki heräävät, kuin transsista ja voitte seurustella livenä, ilman, että kaikkien niskat jäykistyvät, sohvan nurkassa älypuhelinta raplatessa. Silloin olette kaikki läsnä, ettekä vain paikalla.

Puolison kanssa kahden ollessa tilanne voi kehittyä mielenkiintoiseksi. Pyydä puoliso istumaan vastapäätäsi pöydän ääreen ja sytytä kynttilä pöydälle. Sitten ota puolisosi kädet käsiisi tuijota häntä lähietäisyydeltä syvälle silmiin, samalla kulmakarvojasi arvoitusellisesti kohotellen. Kynttilän liekin kajastus kosteissa silmissäsi loimuten. Kun puolisosi posket alkavat romanttisesti punoittaa, luulen, että hänen mielessään ei ole älypuhelimen hiplaaminen.

Loppu onkin sitten luontoa ja tikanpoikaa.