Nyt paljastuu lääketieteellinen koulutuspohjani ja paljon muuta

Tänään Vappuna on kevyemmän postauksen aika, kuin  aaton aattona. Silloin kirjoitin suuresti kunnioittamieni sotaveteraanien ja heidän puolisoidensa kärsimyksistä asialliseen sävyyn. Tänään kirjoitellaan kieli poskessa rauhan ajan asepalveluksesta, jonka suorittaneita ei missään tapauksessa voi verrata sotaveteraaneihin. Ei pitäisi mainita samassa artikkelissakaan. Sen vuoksi pidin pari päivää taukoa artikkeleiden välillä.

Samalla saan avata lääketieteellisen koulutukseni laajuuden, se kun on monia kiinnostanut, koska olen rohjennut arvostella koulutettujen lääkäreiden virheitä aiemmissa artikkeleissani. En jaksa avautua kaikille yksitellen, joten leväytän totuuden tällä julkisella foorumilla kaikille kiinnostuneille kerralla.

Kaikki alkoi lokakuussa 1980. Ilmoittauduin Kontiorannan varuskuntaan, jossa minut määrättiin sissikomppaniaan. Muutaman kuukauden alokasajan jälkeen oli mahdollisuus hakeutua erikoistumaan haluamalleen alalle. Minä humanitäärisen mielenlaadun omaavana hain tietysti lääkintämieskurssille. ja tulin hyväksytyksi.

Kurssi alkoi Mikkelissä Karkialammella 30.12.80 ja päättyi 27.01.81. Tämän todistus lääkintämiesjälkeen olin valmis palvelemaan Kontiorannan sissikomppanian lääkintämiehenä sekä Kontiolahden varuskunnan sairaalassa lääkintämiehenä.

Siihen kysymykseen miten tämä koulutus auttaa minua tänä päivänä lääketieteellisissä pulmatilanteissa voin vastata suoralta kädeltä: Ei mitenkään. Ainoat asiat, jotka muistan monien mukavien sattumusten lisäksi tuolta ajalta ovat seuraavat. Vatsaan haavoittuneen aseveljen suolet kannattaa tunkea takaisin haavoittuneen vatsaonteloon mikäli ne ovat tipahtaneet hangelle ja pyörittää sideharsoa hänen ympärilleen, ennen kuin lähtee kantamaan häntä joukkosidontapaikalle, jossa lääkäri ompelee hänet kiinni. En ole tarvinnut hyödyntää tuota tietämystä rauhan aikana luojan kiitos.

Ensiapu- ja elvytysohjeet muistan myös hyvin ne vastasivat tuolloin Ea-1, Ea-2, Ea-3 kursseja. Nuo silloiset ohjeet ovat muuttuneet 37 vuoden aikana moneen kertaan. Silloin elvytettiin painamalla kymmenen kertaa ja puhaltamalla yhden kerran. Nämä määrät ovat vaihdelleet ja tänään ohje on kolmekymmentä painallusta ja kaksi puhallusta. Eli sekään oppi ei ole enää näennäisesti relevanttia.

Käytännössä vanha ja uusi elvytysoppi toimivat tositilanteissa varmasti yhtä hyvin. Lopputulos on tärkein tyyli on vapaa. Pääasia on se, että potilas pelastuu. Tätä taitoa olen tarvinnut viimeksi kaksi kuukautta sitten. Kaikkien ihmisten pitäisi opetella elvytystaidot ja onneksi julkisille paikoille on hankittu nykyään defibrilaattoreita, jotka opastavat elvyttäjiä ja ovat olleet mukana pelastamassa lukuisia ihmishenkiä.

Ettei tämäkin juttu menisi liian asialliseksi, otetaan seuraava käsivarsinauhalääkintämieskurssilla oppimani asia puheeksi. Saimme jokainen käsivarsinauhat, joissa on valkoisella pohjalla punainen risti. Se on kansainvälinen suojamerkki, joka suojaa haavoittuneiden sotilaiden pelastajia rintamalla. ” Kun tämä on käsivarressanne ryssä ei tohdi ampua teitä.” Tenhotti vääpeli Riisiö paatoksella Karkialammella tuolloin.

Oikeassahan Riisiö oli periaatteessa, Geneven sopimuksilla haavoittuneiden sotilaiden pelastajat ovat rauhoitettuja, eikä heitä saa ampua, kun he evakuoivat haavoittuneita etulinjasta. Nämä Geneven sopimukset ovat yhdessä sovitut säännöt sotimiselle ja kaikki maailman maat ovat ne ratifioineet. Siis periaatteessa näin, mutta käytännössä… Ajattelin asiaa mielessäni silloin ja jostain syystä mieleeni nousivat kapteeni Kaarnan sanat Tuntemattomasta sotilaasta: ”Sopii sopii, aina epäillä sopii.”

Nyt en enää epäile. Viimeisetkin lapsenuskon rippeet ovat karisseet. Pari vuotta sitten Venäjä suoritti sotarikoksen valloittamalla Etelä-Ukrainassa sijaitsevan autonomisen tasavallan, eli Krimin. Tappaen syyttömiä siviileitäkin suuret määrät. Tämä rikos jatkuu edelleen Ukrainassa, eikä venäjää ole saatu vastuuseen siitäkään, kun samaan aikaan Syyriassa heidän avustuksellaan jatkuu siviileiden teurastus. En usko, että heillä on kovinkaan korkea moraalinen kynnys päästää päiviltä haavoittunutta aseveljeään auttava lääkintämies olipa hänellä millainen käsivarsinauha tahansa. Venäjä rikkoo jatkuvasti, itsekin allekirjoittamaansa sopimusta.

Nyt kun tuokin kurssilla saamani tieto on todistettu vaihtoehtoiseksi faktaksi voidaan todeta että tuolta lääkintämieskurssilta saamani oppi ja sen mukanaan tuoma hyöty siviilielämässä on todettava vähintäänkin ohueksi, ellei suorastaan olemattomaksi. Terveydenhoidollisessa mielessä.

Koulutusta seurannut lääkintämiehen ura, joka kesti 129 päivää ei juurikaan palvelutodistusrikastuttanut lääkinnällisiä taitojani. Sotaharjoituksissa lääkintämiehen lääkintälaukussa oli sisältönä sidetarpeita, Vitalis-voidetta kevätahavan rohduttamiin huuliin tai naamaan. Sitten oli se ihmeellisiä monitoimipillereitä sisältävä purkki. Nuo ihmepillerit maistuivat erehdyttävästi salmiakilta, mutta ne tehosivat aina koskipa potilaalla päähän, perseeseen tai johonkin siltä väliltä. Ne vaikuttivat somaattisen puolen lisäksi myös mentaalipuolelle, niillä tasoittui niin masennus, kuin yltiöpäinen riehakkuuskin. Plasebovaikutus on tutkitusti voimakas.

Kovemmat olivat lääkkeet sodassa palvelleiden lääkintämiesten laukuissa. lääkintälaukkuSisältönä oli mm. Pervitiiniä ja Hota – pulveria, kummatkin sisälsivät saksassa valmistettua metamfetamiinia. Jos olivat lääkkeet kovempia kovemmat olivat myöskin ajat ja tilanne. Hota-pulverin sanotaan sisältäneen metamfetamiinia 70 luvulle saakka, koska monet tulivat aineelle riippuvaisiksi sodassa, niin saivat vieroittaa itsensä loiventaen.

Metsäkeikkojen, joita sisseillä oli paljon, ulkopuolella toimimme varuskunnan sairaalassa päivystäjinä ja samalla hoidimme myös sairaanhoitajan työt. Mittasimme kuumeet ja jaoimme lääkkeet potilaille ja lääkintämies talvipidimme kirjaa edellä mainituista tapahtumista tiukan protokollan mukaan. Näihin sairaalalla vietettyihin aikoihin liittyy oikein paljon muistoja, osa opettavaisia ja yksi riemukas muisto, jonka muistan varmasti koko elämäni.

Olin sairaalan päivystäjänä kaksi vuorokautta peräkkäin. Silloin emme edes käyneet komppaniassa iltaisin suoritettavassa nimenhuudossa, eli vahvuuslaskennassa, vaan olimme yönkin lääkintämies 2sairaalalla ja ilmoittauduimme komppaniaan puhelimitse. Yön aikana mittailimme kuumeita parin tunnin välein ja jaoimme lääkkeitä. Tämä vuoroni ei ollut se johon riemukas muisto sisältyy, muisto on vähemmän riemukas, mutta opettavainen.

Päivällä varuskuntasairaalan lääkäri tuli luokseni ja kysyi voisinko käydä Joensuussa pienellä asialla jos hän katsoo potilaiden perään ja kirjoittaa poistumisluvan. Vastasin hänelle myöntävästi, koska olimme päivystäneet monet vuorot yhdessä ja ystävystyneet kuukausien aikana. Hän oli suorittamassa varusmiespalvelustaan lääkärinä ja oli sotilasarvoltaan upseerikokelas. Siviilissä hän toimi erään pohjois-karjalaisen kunnan lääkärinä. Iältään hän oli lähes kymmenen vuotta minua vanhempi.

Hän kirjoitti minulle Pro auctore – lääkemääräyksen ja antoi hiukan rahaa. Reseptissä oli yksi ainoa lääke Spiritus Fortis 500ml. Kurvasin lähellä sijaitsevan Joensuun apteekissa autollani, enkä kauaa viipynytkään. Illalla menimme taas sairaalan kellariin heittämään dartsia ja juttelemaan, kuten aina ennenkin hoitokiertojeni välillä. Hän oli blandannut pirtua vedellä sopivasti ja naukkailimme sitä jutustelun lomassa. Täytyy tunnustaa, että sekoitus oli petollista nuorelle miehelle ja taisi kyllä olla vanhemmallekin, koska molemmat unohdimme keskustelun tuoksinassa  kuumeen mittaukset ja lääkkeen jaot.

Paransimme maailmaa kellarissa innokkaasti ja potilaat nukkuivat autuaasti, kukaan ei häirinnyt heitä kuumeen mittauksilla, lääkkeiden jaosta puhumattakaan. Aamulla kun heräsin hoitopäiväkirja oli tyhjä ja kaikki lääkkeet doseteissaan. Päätä jyskytti, yrjötti ja paniikki yritti hiipiä kroppaan. Onneksi kysymyksessä ei ollut oikea sairaala, kaikki lääkkeet olivat plaseboja ja kaikki potilaat olivat onneksi valepotilaita, jotka olivat halunneet hiukan lepolomaa paremmilla patjoilla ja pehmeämmän leivän äärellä. Sairaalalla kaikki saivat pehmyttä leipää ja nukkua vaahtomuovipatjalla kahden lakanan välissä. Komppaniassa oli vanhat, kovat ja muhkuraiset matrassit. ja leipänä oli kova näkkäri. Kaikki oikeasti sairaat siirsimme ambulanssilla pikaisesti pohjois- karjalan keskussairaalaan tai Lahteen sotilassairaala Tilkkaan.

Onni onnettomuudessa. Saatoin hyvällä omallatunnolla väärentää kaikkien kohdalle kuumeet. Kysyttyäni jokaiselta ensin haluatko vielä makailla täällä vai painaako koti-ikävä, että lomillekin pitäisi päästä. Jos joku halusi levätä, eikä lomavuoro painanut päälle kirjoitin kuumelukemat nousevan käyrän mukaan ja joilla lomavuoro olisi seuraavana viikonloppuna lukemat lähtivät kummasti laskemaan. Lomat paloivat nimittäin armotta, jos kuumetta oli vielä lähtöä edeltävänä päivänä. Itsehän pojat hommasivat kuumeen ja säätelivät sitä hankaamalla kuumemittaria vilttiin. sillä lailla vanhan elohopeakuumemittarin sai manipuloitua tarkasti haluamaansa lämpöön.

Jotkut nuoremman ikäluokan varusmiehet erehtyivät hommaamaan itsensä sairaalaan esittämällä, että heillä on ripuli. Näille sankareille patenttilääke oli se, että lääkäri määräsi heidät eristysosastolle ja nestepaastolle useammaksi päiväksi. He saivat ainoastaan teetä ja vettä rajattomasti eikä ollenkaan ruokaa.

Päivystäjän tehtäviin kuului ilmoittaa läheisen ruokalan keittiölle potilaslukumäärä ja noutaa sen jälkeen työnnettävällä kärryllä lämpöastioihin pakatut ruoat sairaalalle, jossa potilaat söivät sairaalan ruokalassa yhdessä. Eristysosasto oli ruokalan vieressä lasioven takana, johon herkullinen ruoan tuoksu leijaili väkisin, kun ovesta kuljettiin. Potilaat eivät saaneet tulla sieltä yleiselle puolelle, eikä kukaan saanut mennä sinne paitsi lääkintämies, joka mittasi heidänkin lämpönsä tarkisti terveydentilan.

Terveitä nuoria miehiä kaikki olivat, mutta pari päivää ilman ruokaa oli näille kasvaville reilusti alle kaksikymppisille pojille liikaa. He olivat lähteneet jonkin aikaa sitten äidin lihapatojen äärestä valtion leipiin, eikä armeijan ruoassa mitään vikaa ollut, se oli hyvää eikä sitä säännöstelty, mutta oman töppäyksensä vuoksi nämä silloiset isänmaantoivot, nykyiset nostoväkimiehet joutuivat kärsimään nälästä.

Tuntui, että heikoimmalla sankarilla alkoi mieli mennä todella apeaksi, kun hän itkua tuhraten kysyi minulta, että enkö voisi tuoda jotakin syötävää hänelle. Sanoin, että älähän hätäile, kyllä me selvitään näin matalasta kaivosta. Ruokailun jälkeen vein tyhjät lämpöastiat kärryillä keittiölle pestäväksi. Kuljimme kärryinemme takaovesta keittiön varastohyllyjen välistä, joten paluumatkalla nappasin suuren leipäpaketin, kourallisen voinappeja ja kilon purkin nötköttiä, eli sika nauta säilykelihaa. Vein tämän annoksen  näille kolmelle sankarille iltapalaksi ja kielsin kertomasta kenellekään. Lisäsin sairaalan toimiston kaapista lähetykseen yhden kertakäyttöskalpellin, että ei sormilla tarvitse voita levittää eikä lihaa tonkia.

Aamulla, ensimmäisellä kierrollani  nämä kolme urhokasta olivat virkeitä ja taistelutahto oli palannut. lihapurkin sisältö, kaikki leivät ja voinapit olivat kadonneet parempiin suihin. Yhteen ääneen he vakuuttivat minulle, että sanovat lääkärinkierrolla olevansa terveitä ja haluavansa palvelukseen. Toivotin tervetulleeksi uudelleen tarvittaessa, mutta sanoin myös, että paskataudin takia ei kannata tulla, ellei oikeasti kärsi siitä. Siihen tautiin nestepaasto on aivan oikea lääke.

Luulen, että tuo edellä mainittu oli humanitäärisin teko, jonka minä suomen armeijassa palvellessani sain tehdyksi. Ruokin kolme nälkäistä ihmistä varastamalla suomen valtion muonavarastosta ruokaa. Mielestäni toimin oikein, koska kyse on rauhanajan palveluksesta. Sodassa taistelijat joutuivat olemaan paljon pidempiä aikoja ilman kelvollista ruokaa.

Nyt olen julkisesti tunnustanut kaksi palvelusrikosta juopottelun palveluspaikalla, sekä valtiolta varastamisen. Mielestäni rikokset ovat vanhentuneet, mutta kaiken varalta valmistaudun siihen, että sotilaspoliisi kolkuttaa jonain päivänä ovelleni ja vie minut kenttäoikeuteen ja joudun tekosistani tuomiolle. Kärsin tuomioni valittamatta, kuin mies. Uskon, että en sentään teloituskomppanian eteen joudu.

Riemukkain muisto palvelusajalta ajoittuu keväiseen aamuun, olin silloinkin lääkintämies 1sairaalan päivystäjänä, kun päivystyksen puhelin pärähti soimaan. Vastasin virallisesti, koska eihän sitä tiennyt millainen eversti siellä milloinkin soittelee. Yllätyksekseni luurista kuului silloisen anoppini ääni, joka ilmoitti minulle toisen tyttäreni syntyneen yöllä. Olin tietenkin onnesta sekaisin ja puhelun loputtua singahdin tuolistani ylös ja marssin saman tien viereiseen toimistoon ja ilmoitin ilosanoman sairaalan johtavalle upseerille. Tämä sanoi minulle: ”Mitäs sinä vielä siinä seisot mene katsomaan lastasi.” samalla hän otti pöytälaatikostaan loma-anomuskaavakkeen kirjoitti siihen nimensä ja sotilasarvonsa puoltajaksi ja loman syyksi kuntoisuusloma. Sitten hän vielä sanoi: ” Kun menet komppaniaan vaihtamaan lomapukua ota komppanian päällikön allekirjoitus lomalappuusi soitan hänelle heti. Tämä loma on myönnetty sinulle nyt. Laitoin siihen tämän päivän alkupäiväksi laita itse päättymispäivä, pidä niin pitkä loma, kuin katsot ansainneesi.

Voitte kuvitella, että minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. puolen tunnin kuluttua painoin nilkka suorana kuutostietä pohjoista kohti ja tunnustelin kasvojani, että mikäs siellä tuntuu kiristävän. No se kiristävä tunne johtui siitä, että leveä hymy oli juuttunut kasvoilleni. Olin tosi onnellinen mies sillä hetkellä. päivä oli 5.5.1981. Tasan kuukausi ennen, kuin kotiutuspäiväni olisi. Pääsin näkemään tyttäreni heti tuoreeltaan ja ehdin omakätisesti tuomaan hänet kotiin pia armeijakolmen päivän ikäisenä.

Kaikkien lasteni syntymät ovat olleet yhtä riemukkaita tapahtumia, mutta tämä on ainoa, joka ajoittuu varusmiesajalleni. Lapseni syntymän aiheuttama riemu ankkuroi mieleeni sairaalan päivystyspöydän ja pöydällä olleen lankapuhelimen, koska kuulin mieltäni syvästi koskettaneen uutisen yllättäen siitä, se palaa aina mieleeni, kun ajattelen tyttäreni syntymää, kun taas ajattelen sairaalan pöytää ja puhelinta tyttäreni syntymä palaa mieleeni. Juuri näin vahvat assosiaatiot syntyvät. Mietiskelin näitä kun katselin valokuvia tuolta ajalta pitkästä aikaa. Laitan myös autenttiset kuvat tähän artikkeliin, kunhan retusoin itseni tuntemattomaksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tekijä: meida360

Olemme onnellinen, toisistamme sydämestämme välittävä aviopari. Taistelemme Ilon ja onnellisuuden kautta kaikin keinoin. Elämäämme ilmestynyttä pienisoluista keuhkosyöpää vastaan.

Yksi ajatus artikkelista “Nyt paljastuu lääketieteellinen koulutuspohjani ja paljon muuta”

  1. Suomalaisen lääketeollisuuden eräs tunnetuimmista rohdoista oli Hota-pulveri. Keltasinisen pakkauksen kyljessä tanssi intiaani vielä 2000-luvulla, jolloin Hotan valmistus lopetettiin 70 vuoden menestyksekkään myynnin jälkeen. Särky- ja kipulääke Hota, ”intiaanipulveri”, on yksi tamperelaisen lääketeollisuuden menestystarinoista.

    Hota oli tavallista särkylääkettä, pulveria, jota joko liuotettiin veteen tai sitten kaadettiin suoraan pussista suuhun. Alkujaan siinä käytettiin guarana-tahnaa, jota valmistettiin kofeiinipitoisesta rohdosta. Tahnasta tehtyä juomaa Brasilian intiaanit olivat kautta aikain käyttäneet piristyksenä ja ravintona.

    Sotien aikana guarana korvattiin kofeiinilla ja kolapähkinällä. Hota tarkoitti sanana intiaanien pyhää kukkaa, ja tästä kerrotaan lääkkeen nimen ja myyntipussin ulkoasunkin juontuneen.
    Hotassa ei ollut amfetamiinia, kuten joskus on väitetty. Mahdollisesti Hotan entinen teho sulautuu muistikuvissa erheellisesti esimerkiksi saksalaiseen Pervitiiniin. Se oli amfetamiinia, jota toisen maailmansodan aikana annettiin sotilaille hereilläpysymiseksi. Myöhemmin sama liikemerkki oli myös särkylääkkeen nimenä, mutta lääke ei enää sisältänyt huumetta.
    Hotaa käytettiin muun muassa päänsärkyyn, hammassärkyyn, kuumeeseen ja reumaattisiin kiputiloihin. Itse asiassa Hotahan paransi kaikein, uskoi vanha kansa. Joku muistaa mummonsa, joka aamuisin sekoitteli itselleen Hotaa, koska ”jostakin kolottaa kuitenkin päivän mittaan”.
    – Oli yksi lääke ylitse muiden, johon tamperelaiset ja muutkin suomalaiset hullaantuivat täydellisesti. Se oli Hota-pulveri. Pula-ajan kokenut 30-luvun tamperelainen uskoi pulveriin, hänen mielestään lääkkeen piti olla pahanmakuista, pöllähtävää suuhun kaadettavaa, ja juuri sellainen Hota oli, kirjoitetaan Keskustorin Apteekin www-sivujen historiaosuudessa.
    Lääketehdas Star oli merkittävä osa suomalaista yritys- ja lääkehistoriaa. Star syntyi vuonna 1922, kun 1907 perustettu Tampereen Rohdoskauppa erotti tehdastoiminnan tukku- ja vähittäisliiketoiminnasta. Tukkupuolelle taas syntyi tuolloin alku maan johtavalle lääkevalmisteiden jakelijalle Tamrolle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.