Iloa onnellisuutta ja ”respectiä”

Vapun aaton aattona järjestyi hiukan aikaa kirjoitella. Tänään ulkoilemme äitini kanssa keväisessä ilmassa vähän aikaa kerrallaan. Hänen kuntonsa on kotiutumisen jälkeen parantunut huomattavasti, paitsi muisti. lähimuisti tuntuu vain huononevan, johtunee ylimääräisestä paineesta aivokammioissa.

Veljeni oli aloittanut ulkoiluttamisen jo viime sunnuntaina ja maanantaina he olivat käyneet noutamassa postin laatikolta yhdessä. Matkaa tuolle reissulle kertyy reilu 150 metriä. Vaihdoimme vuoroja maanantaina ja sen jälkeen säät eivät ole suosineet ulkoilua, mutta muita aktiviteetteja äidillä on ollut joka päivälle.

äidin jalkahoitoTiistaina hän oli tunnin jalkahoidossa, joka teki hyvää paitsi jaloille, myös mielialalle, kun pääsi ensimmäisen kerran elämässään oikealle jalkahoitajalle. Keskiviikkona Tuttu sairaanhoitaja kävi ottamassa verikokeita ja perjantaina kunnan omaishoidon palveluohjaaja kävi kertomassa kunnan tarjoamista palveluista kotihoitoon. Kaikkina päivinä hän on saanut toteuttaa itseään, joko tiskaamalla tiskit tai keittämällä kahvit ja kattamalla pöydän. Nämä näennäisen pienet jutut kasvattavat hänen muistisairauden huonontamaa itsetuntoaan uskomattoman paljon. Hän on viikon varrella useaan kertaan todennut: ”En olisi uskonut, että vielä pystyn itse hoitamaan näitä hommia. Minähän paranen näköjään entiselleni.”

anu armeija (3)Viime viikolla vanhempi tyttäreni oli käynyt parikin kertaa mummonsa luona ja käyttänyt mummon suihkussa ja tuonut laittamaansa kotiruokaa äidille ja veljelleni. Nämä läheisen ihmisen suihkuttelut, läsnäolot ja omakätisesti tehdyn kotiruoan tarjoilut ovat äidin tilanteessa myös kaikkein parasta lääkettä, omien onnistuneiden työsuoritusten lisäksi. Äidin terveyskehitys on menossa oikeaan suuntaan, pitkän ja vaikean laskukauden jälkeen.

Että postaukseni ei jäisi ihan tyngäksi lisään tähän muutaman sanan veteraaneista pari päivää sitten olleen veteraanipäivän innoittamana. Nämä suuresti kunnioittamani tervaskannot vähenevät yhä kiihtyvällä nopeudella keskuudestamme. Tänään heitä on elossa enää 17000, keski-iän ollessa jo 91 vuotta. Arvostan heidän uhrautumistaan suuresti. He uhrasivat parhaat nuoruusvuotensa, suuri osa n. 5 vuotta elämästään itsenäisen isänmaamme puolesta, että me voimme elää tämän päivän Suomessa itsenäisessä sivistysvaltiossa yltäkylläistä, ihmisarvoista elämää. Suuri osa antoi myös kaikkein kalleimpansa, eli henkensä isänmaamme puolesta. Rauha edesmenneiden taistelijoiden muistolle ja antakaamme kaikki nöyrä arvostuksemme ja apumme kaikille vielä eläville veteraaneille.

Kukaan sodassa olleista ei selvinnyt ehjänä kotiin, jos nahka säilyi ehjänä, eikä saanut sirpaletta tai luotia siipeensä ei saanut fyysistä traumaa, mutta kukaan ei selvinnyt henkisesti ehjänä. Tuollainen kokemus jättää aina jälkeensä psyykkisen trauman. Nämä henkiset sotavammat ovat saattaneet monellakin olla piilevänä aivokuoressa vuosikymmenet. Tänä päivänä monet heistä käyvät taistelunsa uudelleen joka yö.

Juttelin hiljattain herttaisen lähes yhdeksänkymmentävuotiaan mummun kanssa. Hän toimii omaishoitajana sotaveteraanimiehelleen. Hän kertoi, että hänen täytyy päästä kahdeksi vuorokaudeksi viikossa itse hoitoon, koska kotona hän ei saa nukkua öisin ollenkaan. Puoliso huutaa unissaan kovaan ääneen, kun sodan kauhut palaavat toden tuntuisina hänen uniinsa. Surullista.

Minun on helppo uskoa häntä. Niinhän se meidän useimpien ihmisten muisti toimii loppuiällä. Tuoreemmat tapahtumat unohtuvat ja vanhemmat nousevat pintaan. Vietin muutaman kuukauden isäni seurana hänen loppuaikanaan ja päivät hän mielellään enimmäkseen nukkui, mutta illalla aktivoitui vieraillakseen unien siivin nuoruutensa maisemissa ja keskusteli kiihkeästi kovaan ääneen kavereidensa kanssa. Välillä nauraen äänekkäästi, hauskaa tuntui olevan.

Aamulla, kun tiedustelin: ”Missä se isä viime yön vietti, kun tuntui olevan kovasti juttuseuraa ja hauskaakin oli? Hän kertoi seikkaperäisesti Paikan ja kaverit, missä ja keiden kanssa oli jutustellut koko yön. Kun kerroin varovasti, että unta sen täytyy olla, koska nuo juttukaverit ovat kaikki olleet mullan alla jo vuosikymmeniä ja tuo suuri hirsitalokin on romahtanut maan tasalle jo ammoisina aikoina. Hänen oli vaikea uskoa minua. Hän sanoi: ”Kyllä minä uskon sinua, mutta vaikeaa se on, koska se oli niin toden tuntuista.”

Joskus hän sanoi aamulla, että: ” Vie minut kotiin omalle mökille, kun minä olen ollut koko yön täällä naapurissa.” Mainiten naapurin nimen, jossa oli muka ollut. Toisinaan unimoodi ei lähtenyt häneltä päältä, ennen kuin talutin hänet ulko-ovelle ja näytin hänelle omaa pihaansa ja sanoin: ” Katsellaan hetki tässä viileässä ilmassa pihalle, niin huomaat, että olet oman mökkisi lämmössä, etkä naapurissa.

Isäni paluu nuoruuteen oli hänestä silminnähden mukavaa, mutta isäni 1928:n syntyneenä ei ollutkaan tarvinnut olla sotatantereella taistelemassa isänmaamme puolesta oman henkensä uhalla. Hänen muistelunsa olivat leppoisampia, Mutta ajatelkaapa millaisia unikuvia veteraanimme näkevät samassa tilanteessa. Yksi kerta sitä kauheutta ja kärsimystä ei heille riittänyt. Joskus on vaan vaikea ymmärtää, kuinka epätasaisesti kärsimykset jakaantuvat. Myötätuntomme on veteraanien ja heidän omaistensa puolella. Suuri ”respecti” heille.

 

Tekijä: meida360

Olemme onnellinen, toisistamme sydämestämme välittävä aviopari. Taistelemme Ilon ja onnellisuuden kautta kaikin keinoin. Elämäämme ilmestynyttä pienisoluista keuhkosyöpää vastaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.