Vanhoja vaivoja ja tuttuja juttuja.

Hei taas täältä maaseudun rauhasta.

Olen taas joutunut pitämään kirjoitustaukoa vanhan vaivani vuoksi. Oikeammin olisi sanoa rehellisesti, että vanhojen vaivojeni vuoksi. Ensimmäinen vaiva on sellainen josta kehtaa puhua, toinen taas on sellainen jota ei niinkään haluaisi mainostaa. En ole kuullut kenenkään kertovan tästä vaivasta, vaikka on selvästi havaittavissa, että monet muutkin, kuin minä kärsivät ilmiselvästi tästä ongelmasta.

Ensimmäinen vaivani on jäätynyt olkapää, josta kerroinkin muutama kuukausi sitten. Kipua aiheuttava ja rajoittava vaiva, joka paranee kyllä ajallaan eikä ole hengenvaarallinen. Uusiutuu aika ajoin ja on viisi kertaa yleisempi meillä kakkostyypin diabeetikoilla, kuin terveillä verrokeilla.MEIDÄNNOKIA - W8_20160619140658

Kun tulimme muutama viikko sitten tänne kesäpaikallemme vanhaan mummolaani huomasimme viemärien vetävän hitaanlaisesti. Menimme katsomaan onko sakokaivo tyhjennyksen tarpeessa. Nostin vaimoni apuna suurta betonista kaivon kantta pystyyn, pelkästään oikealla kädelläni, joka on terve. Kun kansi rupesi menemään yli, eli kaatumaan selälleen toinen vanha vaivani astui kuvioihin.

Tartuin vaistomaisesti vasemmalla kädelläni kiinni raskaaseen kaatuvaan paskakaivon kanteen. Raskas betoninen kansi kellahti vahingoittumatta pehmeälle nurmikolle selälleen, kun taas minä kellahdin samalle nurmikolle kaatuneen kaivonkannen viereen. Jäätynyt olkapääni revähti pahasti ja tuska oli valtava. Ilma oli sakeana perkeleitä, kun kiroilin omaa tyhmyyttäni. Sadattelin kuin turkkilainen. Pesissään hautomassa olleet linnutkin nousivat siivilleen nähdäkseen mitä se ukko nyt pensastaa.

Ne lukijat, jotka eivät kärsi samasta vanhasta vaivasta, kuin minä ja muutamat muut ovat jo tajunneet mikä minun toinen vanha vaivani on. Se on tietenkin hidasälyisyys tai hetkittäinen suoranainen älyn puute.

Tämä toinen vanha vaivani on kuten ensimmäinenkin kipua aiheuttava, rajoittava vaiva, mutta toisin kuin ensimmäinen ei parane ajallaan vaan pahenee ajan myötä ja saattaa äityä myös hengenvaaralliseksi. Uusiutuu useammin kuin jäätynyt olkapää, eikä ole yhtään yleisempi diabeetikoilla, kuin terveilläkään.

Kuka hullu tarttuu vaivaisella kädellään kaatuvaan raskaaseen esineeseen, kun kaatumisesta ei ole mitään vaaraa? Vastaan itse tyhmään kysymykseeni. Minä tai joku toinen yhtä idiootti pösilö. No tuli taas todistettua vanhan viisauden paikkansa pitävyys. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Edellä kerrotun vuoksi istun olkapääkivuissani vasen käsi jälleen vahvasti kantositeessä, kirjoittaen tätä postausta pelkästään oikealla kädelläni. Miksi, onko kysymys jälleen hidasälyisyydestä? Vastaan jälleen itse. Ei.

En malta olla kertomatta iloisesta tapahtumasta, joka sattui kohdallemme tämän vuorokauden ollessa aluillaan. Kesäkuun yhdeksästoista päivä armonvuonna kaksituhattakuusitoista oli vanhentunut vasta muutaman minuutin, kun saimme kokea deja – vu: n eli entiselämyksen lähes viiden vuoden taakse.

Istuin jälleen samassa paikassa, kuin vajaa viisi vuotta sitten eli kesäpaikkamme keittiön pöydän ääressä, ilma oli samalla tavalla kostea ja lämmin ja vettä sataa tihuutteli hiljalleen. Aamu oli aikaisempi kuin silloin mutta hetki oli samalla tavalla taianomainen, kaunis lumoava kesäyö oli juuri kääntynyt aamupuolelle. Havahduin vaimoni huudahdukseen. – Kettu, pihalla on kettu! Käänsin katseeni keittiön ikkunasta ulos ja näin aikuisen naarasketun takkuisessa kesäturkissaan pyydystävän hiirtä pihallamme.

Havahduin toteamaan, että en ollut vielä ehtinyt viedä päivälliseltä jääneitä savukalan tähteitä eläinten syöttöpaikalle, joten hyppäsin äkkiä jaloilleni ja nappasin kalaruoan tähteet mukaani rappusille mennessäni. Kettu oli poistumassa pihastamme etelään johtavaa tietä pitkin. Rappusille päästyäni vihelsin noin kolmenkymmenen metrin päähän ehtineen ketun perään. Vaikutus oli toivottu, kettu pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Katsekontaktimme kesti korkeintaan sekunnin, jonka jälkeen repolainen kiihdytti vauhtia ja katosi mutkan taakse.

Tapaamisemme oli ensimmäinen tänä kesänä, mutta ei varmasti viimeinen. Olin osannut odottaa näkemistämme, koska merkkejä sen käynneistä olen huomannut pihassamme. Tarjolle jätetyt ruoat ovat kelvanneet ja tuoreita ketun ulosteita on myös havaittu. Tiedän myös ketun pesän tarkan sijainnin noin puolen kilometrin päässä, mutta sinne en mene häiritsemään heidän rauhaansa. Odotan, että emo tuo pesueensa ruokailemaan tänne. Niin on tapahtunut edellisinäkin kesinä. Onpa joku pennuista viihtynyt luonamme pidempäänkin ja käynyt syömässä ihan sisätiloissa, kuten kesällä 2011.

Meidän ihana Kettunen vuonna 2011
Meidän ihana Kettunen vuonna 2011

Uskallan luvata, että julkaisen kesän mittaan blogisivuillamme tuoreita kuvia ketuista, tällä kertaa en ehtinyt ottaa edes kännykkäkameraa mukaan, tilanne oli ohi niin nopeasti. Tiedän varmasti pentueen olevan olemassa, koska eilen jutellessani tuttavani kanssa hän kertoi eräänä yönä autoillessaan nähneensä pennut emänsä mukana pesäpaikan lähistöllä.

Kettunen
Kettunen vuonna 2011

Kirjoitin reilu vuosi sitten 19.4.2015 kuvien kera edellisestä lemmikkiketustamme, jolle annoimme lempinimen Kettunen.

Blogissamme otsikolla: Luonnollista ja luonnotonta. Kategoria: Yleinen. Juttu löytyy edelleen täältä.

Tähän artikkeliin kuvasin näkymän tämänhetkisestä paikastani. Kirjoitan tätä täsmälleen samalla paikalla, jossa vaimoni istui viime yönä havaitessaan ketun. Vein oranssin kukan merkiksi ketun hiirenpyydystys paikalle, reilun kymmenen metrin päähän ikkunasta. Kuvasin myös tänne johtavalta tieltä tänään mutkan jonka taakse vieraamme livahti.MEIDÄNNOKIA - W8_20160619142714

 

 

 

 

 

Tekijä: meida360

Olemme onnellinen, toisistamme sydämestämme välittävä aviopari. Taistelemme Ilon ja onnellisuuden kautta kaikin keinoin. Elämäämme ilmestynyttä pienisoluista keuhkosyöpää vastaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.