Kehopositiivisuudesta. Minä kelpaan, Sinä kelpaat.


Sohaisempa kepillä tätä muurahaispesää, joka herättää monenlaisia tunteita.

Liian lihava, liian laiha, paksut reidet, pienet tissit, isot tissit, selluliittia, maha pullottaa, iso takamus, pieni takamus ym. lista on loputon, joilla arvostelemme muiden ulkonäköä, mutta myös itseämme.

Paine on kova miltä pitäisi näyttää tai teemme paineen ja vaatimustason miltä itsemme pitäisi näyttää ja huolehdimme myös miltä muiden pitäisi näyttää.

Luomme myös mielikuvan mitä sairauksia plus- kokoisella ihmisellä on jo varmasti tai tulossa ainakin. Ja kauhistus jos hän on SYÖMÄSSÄ vielä hampurilaista tai pizzaa.

Sama kohtalo kovin hoikalla eli arvostellaan hän laihuuttaan, kun ei ole laaksoa ei kukkulaa ei näytä naiselliselta. Ei näytä miehekkäältä, kun ei ole harteikas.

Kyllä, se on totta, että riski sairauksiin nousee, mutta usein ihminen itse tietää sen ja terveydenhoitopuolikin on sen hänelle sanonut. Se on kuitenkin hänen oma kehonsa, jota meidän muiden ei tulisi arvostella ja tuomita. Tilanne ei ole välttämättä hänen itse aiheuttamansa vaan voi olla myös mm. sairaudesta tai muusta johtuvaa.

Tai hän kertakaikkisesti viihtyy siinä koossa missä on ja rakastaa kokoaan.

Oli miten vain niin se on hänen valintansa.

Kehopositiivisuus on mielestäni välillä ymmärretty väärin, kun usein sanotaan, että ihannoidaan esim. ylipainoa, kun plus- kokoisia ihmisiä on kuvattu tai he itse kuvaavat itseään vähissä vaatteissa tai tyköistuvissa vaatteissa. Jestas, siinä tulee juuri se eriarvoisuus, kun ajattelemme, että jos joku ei sovi meidän normistoon niin kuviakaan ei saisi olla.

Minun mielestäni kehopositiivisuus on sitä, että ajattelee itse omasta kehostaan positiivisesti ja viihtyy siinä eikä muokkaa vartaloaan ympäristön paineen tai muiden vuoksi. Ja jos muokkaa kehoaan niin tekee sen itsensä vuoksi.

Minusta on ihana nähdä ihminen, joka rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on ja viihtyy kehossaan.

Puhuimme juuri pari viikkoa sitten siskoni luona hänen ja hänen lapsiensa kanssa ” kahvipöytä ” keskusteluna siitä, että pitäisi hyväksyä itsensä ja muut sellaisena kuin he ovat. Ihmisen koko tai selluliitti reisissä tai takamuksessa ei vähennä hänen arvoaan tai anna lupaa meidän muiden arvostella häntä.

Valitettavasti olen huomannut pukeutumisneuvojan työssäni kysyessäni ihmisiltä heidän parhaimmat puolensa vartalosta niin moni ei oikein osaa sanoa, mutta huonoja puolia tulee iso liuta.

Itse olen nyt aikuisena ja ehkäpä henkisesti kasvaneena ymmärtänyt, että maailma ei kaadu siihen tai kenenkään juhlat ei mene pilalle jos minulla maha pullottaa juhlaleningin alla tai allit roikkuu hieman käsivarsista. Iloinen asenne ja hymyä huulille.

Olen itsekin ehtinyt olla isompana ja pienempänä. Mutta ulkoliikunta on pysynyt rakkaimpana harrastuksena kaiken kokoisena. Yritän puhua liikunnan positiivisista vaikutuksista sekä itsensä hyväksymisestä. Yhtä tärkeää on myös hyväksyä toiset ja kannustaa heitä olemaan tyytyväisiä itseensä. Puolihuolimattomasti lausuttu arvostelu lähimmäiselle painoindeksistä voi olla hänelle elämässä suurempi taakka kuin osaamme ajatellakaan.

N. 20- vuotta sitten olin hoikka ja se ei tuonut onnea ja autuutta sen kummemmin elämääni.  Silloin yleensä harmittelin pieniä tissejäni, litteää takamusta, ohuita käsivarsia ym. Nyt joskus sanon, että noista kohdista saisin nykyisin päinvastaisen ongelman paitapuseron napit ei ylety tissien kohdalta kiinni, käsivarsissa on jo hieman alleja ja takamus on leveä.

Olen nyt yhtä onnellinen ja ehkäpä vielä onnellisempi ” muodokkaampana” enkä stressaa joka muhkuraa. Ja toivon, että ne jotka pitivät minusta hoikkana pitävät myös nyt muodokkaampana.  Enkä kahvilassakaan tarvitse aina kieltäytyä kahvileivästä.

Syön paljon terveellisemmin nyt kuin silloin jokaista suupalaa laskiessani. Ja stressi on vähentynyt ruoan suhteen, kun ruokailun nautinto ei mene kalorien miettimiseen vaan mieluummin mietin terveellisyyden ja hyvän maun kautta.  Hoikimmillani ollessani laskin pullasiivun syödessäni mitä jätän seuraavasta ruoka- annoksesta pois.

Enkä halua tuomita tai vähätellä jos joku haluaa tehdä noin ja laskea kaloreita, mutta minun mielenrauhalleni se ei sopinut.

Koko jutun pointtini tähän kehopositiivisuus aiheeseen on se, että ei arvostella muita olipa heidän kokonsa mikä vain eikä katsota itseämme peilistä liian ankaralla silmällä.

Halataan itseämme ja vedetään kauniit vaatteet päälle.

 

 

 

 

Joutilaisuudesta

Mietin muutama päivä sitten, kun yli väsyneenä ” arjen hössötyksestä” päätin pitää pari päivää vapaata ja olla suorastaan aivan joutilas tekemättä mitään järkevää siis kotihommatkin unohduksiin. Päiväunetkin kuului päivään puolison kupsottaessa vieressä. Ja täytyy myöntää, että oli aivan ihanaa ja voimaannuttavaa. Joutilaisuus- päiviä pidän välillä silloin, kun siltä tuntuu, että kaipaan täydellistä rentoutumista.

Tein vain mikä teki onnelliseksi, toi positiivista energiaa ja sattui huvittamaan.

Minä mietiskelijänä mietin sitten jälkeenpäin, että miksihän meille monelle joutilaana olo on vaikeaa jopa hävettävää?

Ja tarkoitan joutilaisuudella arjesta palautumista ja mielen sekä kehon lepoa. Joka päivä ei voi olla vain joutilas.

Varsinkin usein on vaikeaa sanoa muille jos joku kysyy tekemisiä, että en ole tehnyt kertakaikkisesti mitään en yhtikäs mitään järkevää. Tein tänään vain sellaista mikä teki minut onnelliseksi.

Ajattelemmeko alitajuisesti, että jos emme luettele mitä olemme tehneet muut ajattelee meidät laiskaksi lorvailijaksi, työtä pelkääväksi vetelehtijäksi, sängyssä lotkottajaksi, päiväkausia makaavaksi vötkyläksi ym. muita ” ylistäviä” ja kuvaavia mielikuvia.

Ehkäpä jos kuuntelemme muita kanssa kulkijoitamme ja asennettamme niin useampi tuo julki kiireensä, suorittamisensa ja tekemisensä ehkäpä vielä kehuskelee kuinka kiirettä hänen elämänsä on töissä ja vapaa-ajalla. Siis se kulunut muotisana juoksen oravanpyörässä.

Vaikka yli väsymys tila tuntuu hirveältä ja univaje kauhealta. Kokemuksesta yli vuoden muistisairaan omaishoitajana olleena tiedän. Hermotkin on kireällä ja olo ärtyisä. Mieliala painuu helpommin matalaksi. Ei siinä ole mitään hienoa.

Harva meistä kehuskelee, että oli ihanaa arjen velvollisuuksien jälkeen pitää joutilas päivä, jolloin mieleni ja kehoni sai palautua kiireestä ja velvollisuuksista.

Usein myös jos kuuntelemme iäkkäiden ihmisten puheita ihmisistä, varsinkin vanhempien miesten niin heidän puheessaan tulee ensimmäisenä julki millainen työihminen on kukin ollut. Ja ymmärrän toki, että  silloinkin heidän nuoruudessaan työ on ollut tärkeää ja pakollista. Täällä minun syntyselkosilla iäkkäämmät miehet puhuu usein kuvaannollisesti, että ” se ihminen  tunsi työnmaun oli niin kova työihminen”.

Mutta muistan mummoni, joka oli vanhankansan topakka ihminen niin arvosti uskovaisena ihmisenä sunnuntaita lepopäivänä. Mutta toki työvuorojen vuoksi sunnuntai ei sovi aina lepopäiväksi.

Ja tarkennukseksi ettei kukaan ymmärrä väärin niin ihmisten topakkuus on hyve ja työtä täytyy tehdä, mutta mielestäni se on saanut puheissamme vallan ja puhumme vapaa-ajallakin töistämme toisille. Ihmisiä arvostellaan sen mukaan.

No, mietiskelin siis tätä sanaa ja joutilaana olemista.

Vaikeutta lisää ehkä se, että rästissä olevat hommat meinaa hiipiä mieleen, vaikka ei ne karkaa. Pysähtyessä vain olemaan. Negatiiviset- ja ahdistavat asiat tulevat mieleen. Touhutessa ja hössöttäessä ne on helpompi työntää taka-alalle.

Olen sitä mieltä, että negatiivisetkin asiat ja murheet kuuluu elämään ja silloin ne positiiviset asiat tuo valoa, iloa ja energiaa elämään.

Joutilaspäivänä iltapäivällä selälläni pötkötellessä annoin myös negatiivisten asioiden ja murheiden tulla mieleeni ja käsittelin niitä rauhassa. Useisiin murheisiin löytyi vastaus ja ratkaisu. Itkuakaan ei kannata pidätellä vaan itku kuuluu elämään ilossa ja surussa. Kyynel pisaroiden jälkeen on usein helpottuneempi olo ja mieli kevyempi.

Toivon, että sinäkin varaat kalenteriisi joutilauus- päivän ja heittäydyt täysillä nauttimaan. Lepo ei ole arjen pyörteessä häpeää vaan viisautta.