Syöpäsairaalan ovi painuu kiinni

Näin keväällä olemme yleensä kirjoittaneet tänne syöpäkuulumisiamme johtuen siitä, että kontrollit ovat olleet syksyisin ja keväisin.

Tälläkin kertaa kertoilen pari viikkoa sitten saamiamme kontrolliuutisia iloisin mielin monestakin syystä ja ehkä haikeinkin mielin, koska yksi ovi sulkeutuu kuten artikkelin teksti kertookin. Tämä luku matkastamme kääntää sivua seuraavaan lukuun ja syöpäsairaalan ovi on sulkeutunut ainakin syövän osalta. Ja toivottavasti emme tarvitsi syövän puitteissa avata syöpäsairaalan ovea.

Kävimme ihanien kontrolliuutisten jälkeen perinteiseksi muodostuneilla kahvilla tutuksi tulleessa kahvilassa.

Tämä blogimmekin sai alkunsa puolisoni sairastumisen jälkeen, jonka vuoksi blogissamme onkin syöpään liittyviä artikkeleita paljon.

Tällä kertaa kontrolli oli hiukan aiemmin, koska loppu syksystä oli kuvaus, jossa oli tarkoitus saada selville pitkään vaivanneet kovat vatsakivut ja samalla kuvata keuhkot, mutta keuhkojen alue oli jäänyt kuvaamatta, joten syöpälääkäri laittoi alkuvuoteen uuden kontrollin verikokeineen ja kuvineen.

Reiluun viikkoon mahtui alku vuonna kuvauksia, verikokeita, kirurgin- ja syöpälääkärin soitto. Viikko oli yhtä jännitystä.

Syöpälääkärin ja kirurgin soittojen jälkeen olemme olleet vähintään 10 cm maanpinnan yläpuolella. Koko maailmaa voisi halia onnesta.

Tämän n. 6- vuoden taipaleen aikana on usein tuntunut, että tuleeko tätä päivää ollenkaan. Monta kertaa on epätoivo iskenyt, tänäkin syksynä useaan otteeseen puolisoni vatsan vuoksi, mutta niin vain sekin päivä koitti mitä olemme odottaneet ja hip hurraa onnellisia osaamme olla. Niinhän sitä sanotaan ettei pidä jäädä maahan makaamaan.

Olemme puhuneet syöpäläisten kanssa ja suurin osa on sitä mieltä, että näissä vaikeissa tilanteissa oppii myös lähellä olevista ihmisistä hyvässä ja pahassa. Osa tulee läheisemmäksi ja osa jää kaiken jälkeen etäisemmäksi.

Syöpälääkäri, jolla puolisoni on käynyt monen monta kertaa soitti ja kertoi kaiken olevan oikein hyvin. 5,5- vuotta on suunnilleen siitä, kun hoidot loppuivat ja nyt kontrolli taival loppuu syöpäsairaalan puolella, jossa toki olisimme käyneet mielellään kontrolleissa, mutta ymmärrettävää, että kaikki loppuu aikanaan ja akuutissa vaiheessa olevia syöpäsairaita on paljon. Jatkossa kontrollit ovat terveyskeskuksessa kerran vuodessa.

Lääkäri totesikin puhelimessa:  ” Kuten muistat syöpäsi oli ärhäkkä ja aggressiivinen. Jos se olisi uusiutunut, se olisi uusiutunut heti 1-2- vuoden päästä hoitojen päättymisestä. ”

Mahtavia uutisia, koska lähtötilanne oli muutaman kuukauden elinajan ennuste.

Yhteenvetona koko 6- vuoden taipaleesta meillä on oikein positiivisia muistoja syöpäsairaalasta varsinkin henkilökunnasta. Ihania ja ymmärtäväisiä ihmisiä.

Tietenkin aina on mahdollisuus, että jokin toinen syöpä tulee, mutta sitähän meidän kenenkään ei pitäisi ennakkoon alkaa jännittämään saatikka odottamaan.

Tämä sivu siis elämästämme kääntyi.

Hauskojakin muistoja meillä on kontrolleista minun vierellä kulkijan kustannuksella silloin, kun mielikuvitus lähtee laukkaamaan ja jopa keulimaan.

Kerran oli lääkäri kontrollikäynnillä, joka laski puolisolleni sytostaatit silloin kun hän sairastui.

Huomatessani, että hän kutsui puolisoni vastaanotolle sihahdin kauhuissani hänelle, että nyt ei hyvältä näytä ollenkaan tämä tilanne. Ehkä ei järkevin kommentti tuossa tilanteessa minulta asianomaiselle.

Olin varma, että syöpä on uusiutunut ja lääkäri laskeskelee siellä sytostaatteja. Itkeä tursasin käytävällä silmät punaisena saaden myötätuntoisia katseita ohikulkijoilta ja ajattelin, että nyt se on menoa tällä kertaa. Kohta puolisoni tuli kuitenkin leveästi hymyillen käytävää pitkin. Syöpäsairaalalla tuli itkettyä monet kerrat niin antaumuksella ilostakin, että harvoin muussa tilanteessa sitä itkeekään niin ryöpsähtäen.

Eräällä kertaa ajat olivat myöhässä reilusti 1.5 h tuntia ja minä laukkasin jännityksen takia vessassa ihan jatkuvasti. Puolisoani stressasi enemmän minun vessassa laukkaaminen kuin myöhässä oleva aika.

Kerran oli lääkäri, jonka vastaanotolla meni tavallista pidempään. No, minä taas tapani mukaan istuin käytävällä sormet korvissa itkien ja silmissäni vilisti kaikki mahdollinen. Ja taas naurettiin jälkeenpäin minun mielikuvitustani ja päätelmiä ennen kuin kuulen edes oikeita tuloksia.

Mutta ehkä tuo mahdoton jännittäminen johtui siitä, koska tiesimme ja meille oli kerrottu miten aggressiivinen ja helposti uusiutuvaa laatua tuo kyseinen syöpä on.

Toinen onnenkantamoinen saapui, kun kirurgi soitti kuvien tuloksia pernan koilaukseen liittyen.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut puolisoni sairasti kovaa mahakipua puoli vuotta ja sitä hoidettiin määrittämättömänä haimatulehduksena. Eräs mukava ja humoristininen lääkäri totesikin, kuinka paljon helpompaa olisi diagnoosin tekeminen jos puolisoni käyttäisi alkoholia.

Tuohon puoleen vuoteen mahtui sairaalareissuja, amppari hälytyksiä, anafylaktinen sokki pari kertaa, kuvauksia ja verikokeita, pleuranesteen poistoa, leikkauksen peruuntuminen viime hetkellä, mahtava arsenaali Oxynorm- lääkkeitä vatsaan ( oli ainut lääke, joka auttoi kipuun ), n.- 20 kg jäi matkan varrelle sekä viimeinkin oikea diagnoosi eli pernassa vuoto ja perna valtimon iso pullistuma. Verenvuoto oli tulkittu alkujaan nesteeksi.

Toivottavasti nämä tyhjennetyt laatikot jää muistoihin eikä tarvitsisi tämän jälkeen enää syödä.

Syyn löydyttyä pernan periferinen valtimohaara koilattiin nivusen kautta. Lääkäreillä oli 4 tunnin urakka, mutta se onnistui hyvin ja avoleikkausta ei tarvinnut tehdä. Viimeisissä kuvissa näkyi, että koilaus näyttää hyvältä ja osa pernasta on infarktoitunut. Kirurgi kertoi, ettei siitä ole haittaa, kunhan osa pernasta toimii ja oli tyytyväinen ettei pernaa tarvinnut poistaa niin kuin välillä oli tarkoitus tehdä. Koska jos sattuisi niin surullinen juttu, että syöpä tulisi puolisolleni niin perna on tarpeellinen hoitojen aikana.

Eli tämäkin puolen vuoden taival näyttää päättyvän onnistuneesti ja hyvin. Ainoa mikä vielä pitää saada pois ovat kovien kipulääkkeiden vieroitusoireet. Kirurgi antoi onneksi oireisiin ” loiventavaa” kevyempää lääkettä, joilla puolisoni on pärjännyt aika hyvin.

Oikein positiivisella mielellä odotamme kevättä ja olemme jo saaneetkin ensi maistiasia viime päivinä aurinko energiasta.

Toivomme sinullekin oikein ihanaa kevättä ja kaikille vaikeassa tilanteessa oleville parempaa huomista ja tulevaisuutta.

Toivon myös, että mieheni tarina toisi vaikeassa tilanteessa oleville edes hippusen uskoa ja toivoa tilanteeseen.

Silloin kun…tai sitten kun

 

Kuinka usein sanot tai ajattelet, että teen sitten sitä, tätä ja vähän tuotakin kun jään eläkkeelle tai hankin jonkin tavaran tai talon, kun saan lottovoiton? Tai nyt en lepää vaan jään aikaisemmin eläkkeelle ja sitten ” lomailen”?

Mietitkö, että silloin ennen oli hyvin ja kaikki paremmin?

No, lottovoitto napsahtaa harvojen kohdalle ja monella meillä on yllin kyllin tavaraa suorastaan liikaa, mutta aina tekee uutta mieli.

Onhan se mukavaa tietenkin haaveilla ja luoda mielikuvia tulevasta.

Todellisuus on kuitenkin usein se, että meidän ei pitäisi kovin paljon päiviämme ennakkoon aikatauluttaa ja elää, koska tulevia hetkiä ja päiviä meille ei ole vielä valitettavasti luvattu. Huomistakaan ei ole vielä luvattu vaan juuri tämä hetki on varmaa ja toteutettavissa olevaa. Kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä.

Ja entistä aikaa emme saa takaisin, vaikka kuinka haluaisimme ja aikaa emme saa pysäytettyä, vaikka joskus se ajatus tuntuisi kiehtovalta.

Harva meistä harmittelee viimeisinä hetkinä kuolinvuoteellaan tekemättömiä töitä, tilin saldoa, tavaroiden vähyyttä tai viikkosiivouksen tekemättä jättämistä.

Harmittelut liittyvät yleensä maallisempiin asioihin ja liian vähäiseen yhteiseen aikaan läheisten kanssa.

Se miksi olemme pohtineet näitä paljon puolisoni kanssa viime aikoina on vaikuttanut puolisoni sairastaminen viimeiset puoli vuotta sekä keskustelut vakavasti sairastuneen tuttavamme kanssa.

Hänen kanssaan juttelimme viime vierailulla juurikin tuosta miten emme ” elä ajassamme” eli siinä hetkessä vaan käytämme jo tulevia päiviä ennakkoon tietämättä millaisia ne tulevat olemaan. Aina toivoisi, että tulevat päivät olisivat onnellisia. Toki jokaisessa päivässä löytyy edes hippunen onnea, kun sen oivaltaa ja huomaa. Myös tuttavamme oli ymmärtänyt tuon, että kaikesta huolimatta on eteenpäin mentävä ja elettävä niillä rajoitteilla ja vaikeuksilla mitä hänen kohdalleen on annettu. Hänellä ja puolisollani on samanlainen elämänasenne asioihin vaikean sairauden keskellä. Positiivisia asioita löytyy kuitenkin paljon, vaikka ne eivät välttämättä ole kovin suuria.

Juttelimme myös siitä tovin miten lähellä -sekä ympärillä olevien ihmisten asenne voi muuttua sairasta kohtaan, varsinkin jos sairaus on sellainen, joka näkyy päälle päin tai tiedetään vakavaksi.

Tuttavamme kohdalla on onni, että hänellä on ympärillä ihmisiä, jotka soittelevat hänelle ja käyvät vierailulla sekä auttavat. Puolisoni sanoikin hänelle kuinka positiivinen tilanne se on hänen kohdallaan ja vaikeatkin hetket ja notkahdukset jaksaa paremmin.

Kuten aiemminkin olen kirjoittanut ja edelleenkin, kun ajattelen puolisoni tilannetta hänen sairastuessaan syöpään niin puhelin hiljeni kyllä nopeasti ja puhekaverit olivat vähissä, vaikka silloin puolisoni usein kaipasi juttelukaveria, kun minä olin töissä, vaikka vähensin paljon työntekoa ja tein lyhempää päivää. Kaiken turhan ostaminen minimoitiin.

Tuon diagnoosin jälkeen unohtui sitku- elämä kerta istumalta, kun lääkäri ilmoitti, että syöpää ei voi parantaa ja elinajan ennuste muutama kuukausi. Ihmismieli on jännä sekä mielenkiintoinen, että tuollaisessa tilanteessa ei mieti enää päiviä vaan tunteja eteenpäin.

Ja kyllä, silloin välillä itsekin syyllistyin siihen harmitteluun, että miten peevelissä en ymmärtänyt miten hyvin asiat oli ennen tätä tilannetta.

Mutta positiivisesta elämänasenteesta oli myös jäälleen kerran hyötyä, koska emme arjessa ajatelleet ennustetta emmekä antaneet paniikille ylimääräistä valtaa vaan kävimme sairaalassa hoidoissa emmekä puhuneet ennusteesta vaan elimme hetkessä ja mietimme mitä kaikkea hyvää meillä on aina kulloisenakin päivänä. Tietenkin, kuten aiemmassa lauseessa kirjoitin niin notkahduksia tuli ja mieli oli sellainen, että hampaat naulaan, hanskat tiskiin ja tässä ei hyvää lopputulosta olekaan.

Tällä hetkellä tuntuu valtavan mukavalta, että ennuste ei pitänytkään paikkaansa ja uskalsimme silloin tehdä myös omiakin päätöksiä hoidon suhteen kielloista huolimatta ja nyt puolisoni köllöttelee kissojemme kanssa sohvalla onnellisena.

Ehkäpä et tänään ajattelisi tulevaa vaan katsot ympärillesi ja mietit mitä hyvää ja kaunista sinun elämässäsi on, joka tuo valoa tähän hetkeen.

Negatiivisiakin asioita löytyy liuta jokaisen elämästä, mutta ne kuuluu tähän hetkeen ja senkin kanssa on elettävä. Mutta kun elät kulloisetkin hetkesi siinä hetkessä niin et tarvitse harmitella jälkeenpäin ettet ymmärtänyt elää siinä hetkessä tai et ymmärtänyt nauttia jos elämäntilanteesi oli aiemmin helpompi kuin nyt.

Huomenna on taas uudet mukavat jutut ja myös ne negatiiviset jutut, jotka voivat tuoda muutaman harmaan hiuksen. Niin kauan, kuin meillä on päiviä niin molempia tulee elämään eli hyvää, mutta myös huonompaakin.

Ei kuitenkaan uhrata tätä päivää huomiselle, koska kuka meille on huomista vielä luvannut?

Älä murehdi


Olen kuullut elämässäni enemmän kuin olisin halunnutkaan sanat . ” Älä nyt taas itke,” ” Älä mieti ja murehdi sitä asiaa”, ” Et sinä voi kaikkien eläinten oloja parantaa”, ” Se on vain elokuva” tai ” Miten sinä noin paljon säikähdit. ”

Erityisherkkänä ihmisenä koen ja tunnen asiat paljon voimakkaammin ja herkemmin kuin ei- erityisherkät. Ilot ja surut tulevat voimakkaana. Pienikin asia, joka sattuu tunteisiin hallitsee mieltäni ja mietin ratkaisua asiaan tai suren paljon tilannetta usean päivän ajan mikä kuormittaa ajatuksia ja mieltäni. Usein jos työn puitteissakin tapaan vanhuksen, joka kertoo esim. yksinäisyydestä niin suren kovasti hänen kohtaloa, mielenrauhani järkkyy ja itkukin tulee tilanteen jälkeen. Samoin käy, kun uutisissa näkyy sodan keskellä olevia lapsia. Sodan keskellä olevat lapset satuttaa niin, että en voi oikein kenenkään kanssa puhua heistä itkemättä.

Jälkeenpäin olen joskus nauranut myös niitä tilanteita, joissa olen ensin nauranut paljon ja sitten purskahtanut itkuun voimakkaasti ilosta ja siten aiheuttanut hämmennystä ympärillä olevissa. Mutta nauru ja itkuhan on lähellä toisiaan.

Yksi esimerkki on Kauneimmat joululaulut kirkossa, joissa joka kerta tursaan itkeä jos laulamme kappaletta Taivas sylissäin. Enkä voi ikinä kuunnella sitä itkemättä.

Muutenkin hätäilen ja huolehdin muiden huolista enemmän kuin tarpeen.  Pohdin useimmat tilanteet ja asiat vielä jälkeen päin syvällisesti läpi jokaisen osapuolen kannalta. Siksi mahdutan päivääni aina hiljaisia hetkiä varsinkin luonnossa, että saan rauhoittua tai pohtia päivän tapahtumia monelta suunnalta.

Samoin rakkauteni kaikkiin eläimiin on niin suuri, että eläinten kohtalot aina järkyttävät. Jos huomaan, että eläin ei saa arvoistansa elämää tai eläin näyttää surulliselta sekä tylsistyneeltä niin mietin monta päivää.  Olenkin tehnyt sen, koska valitettavasti tilanteita ei voi aina muuttaa kokonaan niin vältän jopa vierailuja sellaisissa paikoissa, jossa suren eläinten elämää ja hoitoa. Joskus olen mielessäni ihmetellyt, kun omistaja sanoo, että hänen eläimensä on väsynyt ja nukkuu tyytyväisenä, kun taas minä näen, että eläin nukkuu passiivisena, kun ei ole toimintaa ja virikkeitä.

Olen aina nauttinut suunnattomasti viettää aikaa eläinten kanssa.  Eläimet ovat aina hyvin aitoja, rakastettavia ja vilpittömiä.

Sellaiset asiat mitä toiset eivät edes huomaa, kuule tai haista me erityisherkät reagoimme niihin. Samoin moni erityisherkkä on äärimmäisen tunnollinen. Erityisherkät havainnoivat omassa elämässä ja ympärillä tapahtuvia tilanteita erityisen syvällisesti. Siksi monet asiat, jotka menevät tunteisiin kuormittavat ja väsyttävät erityisherkkiä paljon.

Meillä erityisherkilläkin on jokaisella omat persoonamme eli emme koe samoja asioita voimakkaana. Emmekä ole lasisen hauraita vaan persoonasta riippuen voimme olla hyvinkin räväköitä ja määrätietoisia.

Erityisherkkyyttä ei ole kovin kauan vielä tutkittu/ tunnettu. Vasta 1990- luvulta alkaen .

Erityisherkkyys ei ole kuitenkaan sairaus vaan ” synnynnäinen ominaisuus.” Ja n. 15-20% ihmisistä on erityisherkkiä.

” Erityisherkkä ihminen reagoi tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, sillä hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa laajemmin ja syvällisemmin. ”

Suomessa asiasta on alettu puhumaan vasta 2013- 2014 aikana. Toki edelleenkin, vaikka tästä asiasta puhutaan paljon niin siitä huolimattaa osa ihmisistä pitää erityisherkkyyttä höpö- höpönä ja vouhotuksena. Mutta se kenellä erityisherkkyys on niin tietää ettei se ole höpö- höpöä vaan ominaisuus, joka usein vaikuttaa arkeemme hyvinkin paljon. Mutta, kun oppii tunnistamaan tilanteet mitkä väsyttää, herkistää tai kuormittaa liikaa niin erityisherkkyys on myös hyvä asia, koska osaamme asennoitua hyvin toisten asemaan ja koemme monet tunteet voimakkaampana. Polisoni sanoo minulle aina, että murehdin muiden pieniä murheitakin niin paljon, että olen itse sitten yliväsynyt.

Erityisherkillä ovat usein aistit herkkiä ja itse reagoin herkästi esim. ääniin, hajuihin, musiikkiin, valoihin, väreihin, yksityiskohtiin ym.  Samoin jos ihmisten välillä on kireyttä niin sellaisessa paikassa on tukalaa olla. Itse inhoan ristiriitoja ihmisten kanssa ja on jopa muutamia tuttuja, joiden kanssa on tullut tilanteita, joissa jokin tilanne on ollut niin painostava, että olen tarkoituksella vähentänyt yhteydenpitoa, koska heidän kanssa oleminen ei ole enää tuntunut ollenkaan luontevalta.

Asiat ja tilanteet, jotka vaikuttavat tunteisiin erityisherkkä kokee erityisen voimakkaana hyvässä ja pahassa. Ilo, suru, viha ja rakkaus…kaikki vyöryvät voimakkaana.

Seuraavava esimerkki on yksi siitä miten tietyt äänet koen lähes raivostuttavana. Tätä ääniyliherkkyyttä kutsutaan misofoniaksi.

Hiljainen ruokapaikka, jossa kuuluu ihmiset syömisten äänet.
Painan huomaamatta käden toiselle korvalle ja toivon, että jokin ääni olisi sellainen, että peittäisi nuo karmeat syömisten äänet. Se ääni on niin raivostuttavan epämiellyttävä.
Puolisoni on jo oppinut, että jos hän syö ja minä teen samassa pöydän ääressä muuta niin painan käden sen puolen korvalle, jossa hän istuu ja syö. Näin ei kuulu syömisen äänet.
Joskus se muita seurassani olevia huvittaa, mutta itseäni ei, koska se tunne on niin epämiellyttävä. Yleensäkin kaikki äänet, jotka liittyvät syömiseen ja suusta kuuluvaan maiskutteluun  tai hampaiden ääniin esim. tekohampaiden kolahdus saavat tuon epämiellyttävän raivon tunteen ja iho karvat ” nousee pystyyn”.

Muistan edelleen sen tunteen, kun olimme reilun vuoden omaishoitajana ja läheisellämme tuli sairauden mukana oire, että hän lonksutteli tekohampaita eli hän liikutteli niitä aina niin, että kuului se kolina. Muutaman kerran sanoin miehelleni, että nyt on pakko lähteä pihalle vähäksi aikaa etten tuota kolinaa kuule tai ” heitä seinää noita hampaan kolikoita”. Mitä en tietenkään olisi tehnyt.

Nyt vanhempana ja aikuisena olen miettinyt ja huomioinut mitkä tilanteet kuormittavat oloani paljon. Yleensä paikat, jossa on monenlaisia erilaisia ääniä, vaikka hiljaisiakin ääniä rasittavat paljon. Samoin jos ihmisiä on paljon ja ympärillä häslinkiä niin vähän ajan kuluttua on pakko päästä levähtämään ja sivummalle rauhalliseen paikkaan.

Erityisherkkyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että me kaikki olisimme syrjäänvetäytyviä vaan itsekin olen räväkkä, nautin paljon ihmisten seurasta ja ihmisten kanssa juttelemisesta. Varsinkin syvälliset keskustelut ihmisten kanssa ovat ihania. Näytän myös lämpimät tunteet ihmisiä kohtaan ja halailenkin paljon mieluummin ihmisiä kuin kättelen jäykästi.

Nuorempana koin usein erityisherkkyyteni rasitteena, mutta nyt aikuisena ja itseni syvällisemmin tuntevana koen erityisherkkyyden positiivisena asiana. Osaan ennakoida jo aika hyvin tilanteet minkä tiedän tuovan yliväsymys tilan tai migreenin. Positiivista tässä on, että, kun kiinnitän paljon huomiota esim. yksityiskohtiin niin näen joka päivä myös paljon kauneutta pienissäkin asioissa.

 

Onnen pisaroita elämääsi


Olemme saaneet runsaasti hienoja, mutta koskettavia viestejä sähköpostiimme pääasiassa syöpään sairastuneilta, syöpään sairastuneiden omaisilta ja syövälle läheisensä menettäneiltä sekä omaishoitajilta. Kiitos jokaiselle viestistänne. Olemme itsekin saaneet niistä uskoa ja lohtua.

Monella tilanne on kovin epävarma, pelon täyttämä tai suru on päällimmäisenä läheisen menettämisen vuoksi.

Monen omaishoitajan arkea painaa väsymys, taloudelliset huolet, vapaa-ajan vähyys, mutta myös epävarmuus tulevasta ym.

Muistan toki itsekin oman tilanteemme, kun puolisoni syöpä oli pahimmillaan ja toivo oli lähes tulkoon olematon selvitä syövästä. Se huoli ja hätä oli valtava.

Muistan myös, kun olimme reilun vuoden omaishoitajana läheisellemme, kuinka rankkaa se oli välillä. Välillä väsymys oli niin valtava, että olisin voinut nukkua istualleni. Kaikki tunteet laidasta laitaan kävi pinnalla moniakin ihmisiä kohtaan meillä molemmilla.

Olen lukenut näiden reilun 5- vuoden aikana paljon mielenrauhaan ja onnellisuuteen liittyvää kirjallisuuttaa sekä mietelauseita. Varsinkin aamuisin ja iltaisin. Niistä olen saanut eväitä ajatuksiini, ymmärrystä tunteisiini sekä olen saanut tsempattua itseäni vaikeimpina aikoina,  että jospa kuitenkin tästä selviämme.

Aamut on olleet kaikista vaikeimpia, koska aina ajattelin, että kuinkahan tästäkin päivästä selviämme ja todellisuus lävähti taas herätessäni. Silloin yleensä kaivoin jonkin kirjan, jossa oli mietelauseita tai jokin rauhoittava artikkeli. Niistä sain itselleni onnen pisaroita, joilla menimme eteenpäin.

Positiivista tässä kaikessa kuitenkin on, että olemme oppineet paljon ihmisistä ja tilanteista.

Osa ihmisistä tuli läheisemmäksi elämässämme ja osan olen jättänyt etäisemmäksi kaiken tämän jälkeen.

Näistä kauniista ja koskettavista sähköposteistanne tulikin mieleeni, että jatkossa laitamme lähes päivittäin blogimme facebook- sivulle Meidänvalintamme-Hämyni jonkin kauniin ja voimaannuttavan mietelauseen kuvan kera, josta saisit pieniä onnenpisaroita päivääsi vaikka hetkeksi, vaikka tilannettasi se ei tietenkään poista. Facebook- linkki löytyy myös sivupalkista, jota klikkaamalla pääset suoraan sivulle.

Toivon edes pientä valon pilkahdusta päivääsi.

 

Intohimon iloja


Silmät loistaen, leveä hymy kasvoilla, kaikki muu katoaa ympäriltä, vartalossa kiva hytinä, energiaa virtaa kehoon. Sitä tunnetta me kaikki kaipaamme.

Sitä voisi kutsua intohimoksi.

Tuota intohimon paloa näin viikonloppuna lasten kasvoilla. Tämä artikkelin aihe pamahtikin mieleeni juuri tuosta lasten intohimosta jalkapalloa kohtaan sekä viime viikolla käymäni keskustelu puolisoni kanssa ensitapaamisestamme.

Pieniä jalkapalloilijoita juoksee innoissaan kentällä ja kaikilla on fokus pelaamisessa sekä pallossa. Ilo ja into pelaamiseen näkyy jokaisen pienillä kasvoilla. Maalin tullessa porukkahenki on ylimmillään. Taputellaan toisia, hihkutaan ja juostaan kädet ylhäällä sekä pompitaan ilosta. Tsempataan kaveria. Ollaan onnellisia. Ei mietitä menneitä eikä tulevaa.

Täytyy kyllä nostaa hattua myös pienten pelaajien kunnolle ja energialle, kun he juoksevat kentällä. Ja vieläpä tauollakin oli energiaa käydä ulko kuntosalilaitteilla ja hyppiä kavereiden kanssa.

Tätä iloa pääsin tädin ominaisuudessa seuraamaan viikonloppuna kotikaupungissa, kun tätitettävälläni oli jalkapallo turnauksia.

Täytyy myötää, että se intohimo peliin tarttui kyllä tätiinkin kannustuksen muodossa. Taisin huutaa välillä jeetä ja hurraata lähes täysillä kädet ylhäällä. Ja sama into oli päällä myös siskoni perheellä että puolisollani.

Pienellä herralla intohimo pelaamiseen on ollut pienestä pitäen. Muistan, kun hän pienenä jo pyysi kuljettamaan kainaloiden alta, kun hän potki sisällä palloa, että pysyy varmasti pystyssä. Välillä sitten seurattiin palloa kontaten. Tädin polvet mustelmilla.

Tällainen intohimo pitäisi jokaisen löytää elämäänsä. Sellainen joka vie ajatukset pois muusta, tuoden iloa, energiaa ja hytinää elämään.

Tuoden elämääsi valonpaistetta.

Usein sanotaan, että tunnen intohimoa työhöni. Se on hieno juttu ja niin tunnen minäkin, mutta työ kuuluu lähes meidän jokaisen elämään sekä arkeen ja siksi en puhu siitä nyt enkä muutenkaan tykkää puhua omista enkä muiden työasioista vapaa-ajallani. Enkä toki oikein ymmärrä, että moni kuluttaa omaa että muiden vapaa-aikaa kertoillen omia työjuttuja- ja kiireitään ( tämä on siis minun ajatukseni ).

Minusta on paljon mielenkiintoisempaa kuunnella ihmisten kuulumisia ja kertomuksia mitä he tekevät vapaa-ajallaan ja varsinkin mikä on heidän intohimonsa. Silloin silmiin syttyy loiste ja kasvot hehkuu. Puhekin muuttuu innostuneeksi aivan kuten pienenä lapsena, kun olimme innoissamme.

Intohimo voi siis kohdistua johonkin mitä teet täydellä sydämellä unohtaen kaiken muun. Oli se sitten vauhdikasta urheilua, patikoimista kauniissa luonnossa, joogaa, mietiskelyä, tanssia ym. lista on loputon. Minun intohimoni vapaa-ajallani on liikunta luonnossa. Kaipaan sitä joka päivä. Onneksi myös tässä kotikaupungissa on metsää lähellä. Siinä saan nauttia liikunnasta hiljaisuudessa. Mutta maalla kaukana autojen äänistä se on parasta.

Kaikki toki tiedämme, että se intohimo mikä kohdistuu toiseen ihmiseen on myös upeaa. Silloin myös unohtuu ympäriltä kaikki muu. Sydän tykyttää, posket hehkuu, vatsassa kihelmöi ja silmiin syttyy palo. Varsinkin vastarakastuneena se intohimo on sitä luokkaa, että kaikki arkiset asiat tuntuu unohtuvan tai kaikki asiat tuntuvat positiivisilta. ”Kävelemme 10 cm maapinnan yläpuolella ja pää pilvissä ”.

Varmasti jokainen muistaa sen tunteen, kun olet tavannut elämäsi varrella ihmisiä ja katseiden kohdatessa syntyy intohimon palo ja vetovoima kahden ihmisen välille. Silloin et näe ympärillä muita ihmisiä ja kaikki muu unohtuu. Tuntuu, että silmät palaa ja intohimon kohdetta silmiin katsoessa kuvataan jälkeenpäin tunteella ” tuntui, että pyörryn kohta ”.

Muistelimme siis puolisoni kanssa perjantaina kotikaupunkiimme ajellessamme ja kuunnellessamme Novan Retro- perjantaita ensi tapaamistamme. Retro- perjantain musiikki toi sen mieleen ja YouTube toimi lisäapuna. Jännää, miten tarkkaan jopa musiikki jää mieleen tuollaisissa tapahtumissa.

Muistan hyvin ensimmäisen tapaamisemme ja kaikki nuo edellä mainitut tunteet olivat varmasti havaittavissa sisäisesti että ulkoisesti. Toki sama tunne on edelleen.

Kysyin sitten puolisoltani matkustaessa omaan leikittelevään tyyliini, että mitäs hän ajatteli ensimmäistä kertaa tavatessamme. Hän vastasi ajatelleensa kuten Kaikki tytöt- laulussa, että ” Sinä olet jotain, minkä otan jos mä saan”. Ei ollenkaan huono vastaus mielestäni.

Toivon, että meillä jokaisella on joku intohimon kohde, joka tuo sinulle valoa ja energiaa elämään sekä tekee arjesta juhlan tuntua.

Toivon myös, että elämässäni on tai löydät ihmisen, jota kohtaan tunnet sellaista intohimoa, että välillä tuntuu pää olevan pilvissä, vatsassa kihelmöi ja kaikki muu unohtuu.

Ei piilotella liikaa intohimoamme vaan nautitaan intohimoisesta tekemisen ilosta harrastustamme kohtaan ja näytetään parisuhteessakin intohimomme puolisolle.

 

 

 

 

Kehopositiivisuudesta. Minä kelpaan, Sinä kelpaat.


Sohaisempa kepillä tätä muurahaispesää, joka herättää monenlaisia tunteita.

Liian lihava, liian laiha, paksut reidet, pienet tissit, isot tissit, selluliittia, maha pullottaa, iso takamus, pieni takamus ym. lista on loputon, joilla arvostelemme muiden ulkonäköä, mutta myös itseämme.

Paine on kova miltä pitäisi näyttää tai teemme paineen ja vaatimustason miltä itsemme pitäisi näyttää ja huolehdimme myös miltä muiden pitäisi näyttää.

Luomme myös mielikuvan mitä sairauksia plus- kokoisella ihmisellä on jo varmasti tai tulossa ainakin. Ja kauhistus jos hän on SYÖMÄSSÄ vielä hampurilaista tai pizzaa.

Sama kohtalo kovin hoikalla eli arvostellaan hän laihuuttaan, kun ei ole laaksoa ei kukkulaa ei näytä naiselliselta. Ei näytä miehekkäältä, kun ei ole harteikas.

Kyllä, se on totta, että riski sairauksiin nousee, mutta usein ihminen itse tietää sen ja terveydenhoitopuolikin on sen hänelle sanonut. Se on kuitenkin hänen oma kehonsa, jota meidän muiden ei tulisi arvostella ja tuomita. Tilanne ei ole välttämättä hänen itse aiheuttamansa vaan voi olla myös mm. sairaudesta tai muusta johtuvaa.

Tai hän kertakaikkisesti viihtyy siinä koossa missä on ja rakastaa kokoaan.

Oli miten vain niin se on hänen valintansa.

Kehopositiivisuus on mielestäni välillä ymmärretty väärin, kun usein sanotaan, että ihannoidaan esim. ylipainoa, kun plus- kokoisia ihmisiä on kuvattu tai he itse kuvaavat itseään vähissä vaatteissa tai tyköistuvissa vaatteissa. Jestas, siinä tulee juuri se eriarvoisuus, kun ajattelemme, että jos joku ei sovi meidän normistoon niin kuviakaan ei saisi olla.

Minun mielestäni kehopositiivisuus on sitä, että ajattelee itse omasta kehostaan positiivisesti ja viihtyy siinä eikä muokkaa vartaloaan ympäristön paineen tai muiden vuoksi. Ja jos muokkaa kehoaan niin tekee sen itsensä vuoksi.

Minusta on ihana nähdä ihminen, joka rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on ja viihtyy kehossaan.

Puhuimme juuri pari viikkoa sitten siskoni luona hänen ja hänen lapsiensa kanssa ” kahvipöytä ” keskusteluna siitä, että pitäisi hyväksyä itsensä ja muut sellaisena kuin he ovat. Ihmisen koko tai selluliitti reisissä tai takamuksessa ei vähennä hänen arvoaan tai anna lupaa meidän muiden arvostella häntä.

Valitettavasti olen huomannut pukeutumisneuvojan työssäni kysyessäni ihmisiltä heidän parhaimmat puolensa vartalosta niin moni ei oikein osaa sanoa, mutta huonoja puolia tulee iso liuta.

Itse olen nyt aikuisena ja ehkäpä henkisesti kasvaneena ymmärtänyt, että maailma ei kaadu siihen tai kenenkään juhlat ei mene pilalle jos minulla maha pullottaa juhlaleningin alla tai allit roikkuu hieman käsivarsista. Iloinen asenne ja hymyä huulille.

Olen itsekin ehtinyt olla isompana ja pienempänä. Mutta ulkoliikunta on pysynyt rakkaimpana harrastuksena kaiken kokoisena. Yritän puhua liikunnan positiivisista vaikutuksista sekä itsensä hyväksymisestä. Yhtä tärkeää on myös hyväksyä toiset ja kannustaa heitä olemaan tyytyväisiä itseensä. Puolihuolimattomasti lausuttu arvostelu lähimmäiselle painoindeksistä voi olla hänelle elämässä suurempi taakka kuin osaamme ajatellakaan.

N. 20- vuotta sitten olin hoikka ja se ei tuonut onnea ja autuutta sen kummemmin elämääni.  Silloin yleensä harmittelin pieniä tissejäni, litteää takamusta, ohuita käsivarsia ym. Nyt joskus sanon, että noista kohdista saisin nykyisin päinvastaisen ongelman paitapuseron napit ei ylety tissien kohdalta kiinni, käsivarsissa on jo hieman alleja ja takamus on leveä.

Olen nyt yhtä onnellinen ja ehkäpä vielä onnellisempi ” muodokkaampana” enkä stressaa joka muhkuraa. Ja toivon, että ne jotka pitivät minusta hoikkana pitävät myös nyt muodokkaampana.  Enkä kahvilassakaan tarvitse aina kieltäytyä kahvileivästä.

Syön paljon terveellisemmin nyt kuin silloin jokaista suupalaa laskiessani. Ja stressi on vähentynyt ruoan suhteen, kun ruokailun nautinto ei mene kalorien miettimiseen vaan mieluummin mietin terveellisyyden ja hyvän maun kautta.  Hoikimmillani ollessani laskin pullasiivun syödessäni mitä jätän seuraavasta ruoka- annoksesta pois.

Enkä halua tuomita tai vähätellä jos joku haluaa tehdä noin ja laskea kaloreita, mutta minun mielenrauhalleni se ei sopinut.

Koko jutun pointtini tähän kehopositiivisuus aiheeseen on se, että ei arvostella muita olipa heidän kokonsa mikä vain eikä katsota itseämme peilistä liian ankaralla silmällä.

Halataan itseämme ja vedetään kauniit vaatteet päälle.

 

 

 

 

Joutilaisuudesta

Mietin muutama päivä sitten, kun yli väsyneenä ” arjen hössötyksestä” päätin pitää pari päivää vapaata ja olla suorastaan aivan joutilas tekemättä mitään järkevää siis kotihommatkin unohduksiin. Päiväunetkin kuului päivään puolison kupsottaessa vieressä. Ja täytyy myöntää, että oli aivan ihanaa ja voimaannuttavaa. Joutilaisuus- päiviä pidän välillä silloin, kun siltä tuntuu, että kaipaan täydellistä rentoutumista.

Tein vain mikä teki onnelliseksi, toi positiivista energiaa ja sattui huvittamaan.

Minä mietiskelijänä mietin sitten jälkeenpäin, että miksihän meille monelle joutilaana olo on vaikeaa jopa hävettävää?

Ja tarkoitan joutilaisuudella arjesta palautumista ja mielen sekä kehon lepoa. Joka päivä ei voi olla vain joutilas.

Varsinkin usein on vaikeaa sanoa muille jos joku kysyy tekemisiä, että en ole tehnyt kertakaikkisesti mitään en yhtikäs mitään järkevää. Tein tänään vain sellaista mikä teki minut onnelliseksi.

Ajattelemmeko alitajuisesti, että jos emme luettele mitä olemme tehneet muut ajattelee meidät laiskaksi lorvailijaksi, työtä pelkääväksi vetelehtijäksi, sängyssä lotkottajaksi, päiväkausia makaavaksi vötkyläksi ym. muita ” ylistäviä” ja kuvaavia mielikuvia.

Ehkäpä jos kuuntelemme muita kanssa kulkijoitamme ja asennettamme niin useampi tuo julki kiireensä, suorittamisensa ja tekemisensä ehkäpä vielä kehuskelee kuinka kiirettä hänen elämänsä on töissä ja vapaa-ajalla. Siis se kulunut muotisana juoksen oravanpyörässä.

Vaikka yli väsymys tila tuntuu hirveältä ja univaje kauhealta. Kokemuksesta yli vuoden muistisairaan omaishoitajana olleena tiedän. Hermotkin on kireällä ja olo ärtyisä. Mieliala painuu helpommin matalaksi. Ei siinä ole mitään hienoa.

Harva meistä kehuskelee, että oli ihanaa arjen velvollisuuksien jälkeen pitää joutilas päivä, jolloin mieleni ja kehoni sai palautua kiireestä ja velvollisuuksista.

Usein myös jos kuuntelemme iäkkäiden ihmisten puheita ihmisistä, varsinkin vanhempien miesten niin heidän puheessaan tulee ensimmäisenä julki millainen työihminen on kukin ollut. Ja ymmärrän toki, että  silloinkin heidän nuoruudessaan työ on ollut tärkeää ja pakollista. Täällä minun syntyselkosilla iäkkäämmät miehet puhuu usein kuvaannollisesti, että ” se ihminen  tunsi työnmaun oli niin kova työihminen”.

Mutta muistan mummoni, joka oli vanhankansan topakka ihminen niin arvosti uskovaisena ihmisenä sunnuntaita lepopäivänä. Mutta toki työvuorojen vuoksi sunnuntai ei sovi aina lepopäiväksi.

Ja tarkennukseksi ettei kukaan ymmärrä väärin niin ihmisten topakkuus on hyve ja työtä täytyy tehdä, mutta mielestäni se on saanut puheissamme vallan ja puhumme vapaa-ajallakin töistämme toisille. Ihmisiä arvostellaan sen mukaan.

No, mietiskelin siis tätä sanaa ja joutilaana olemista.

Vaikeutta lisää ehkä se, että rästissä olevat hommat meinaa hiipiä mieleen, vaikka ei ne karkaa. Pysähtyessä vain olemaan. Negatiiviset- ja ahdistavat asiat tulevat mieleen. Touhutessa ja hössöttäessä ne on helpompi työntää taka-alalle.

Olen sitä mieltä, että negatiivisetkin asiat ja murheet kuuluu elämään ja silloin ne positiiviset asiat tuo valoa, iloa ja energiaa elämään.

Joutilaspäivänä iltapäivällä selälläni pötkötellessä annoin myös negatiivisten asioiden ja murheiden tulla mieleeni ja käsittelin niitä rauhassa. Useisiin murheisiin löytyi vastaus ja ratkaisu. Itkuakaan ei kannata pidätellä vaan itku kuuluu elämään ilossa ja surussa. Kyynel pisaroiden jälkeen on usein helpottuneempi olo ja mieli kevyempi.

Toivon, että sinäkin varaat kalenteriisi joutilauus- päivän ja heittäydyt täysillä nauttimaan. Lepo ei ole arjen pyörteessä häpeää vaan viisautta.

 

 

 

 

Kohtaamisia

Joka päivä kohtaamme erilaisia ihmisiä ja ihmiskohtaloita.

Artikkelin nimi kohtaamisia tuli siitä, että tapasin työn puitteissa vanhuksen, joka jäi mieleeni.

Suurin osa kohtaamisista jää mieleeni positiivisessa mielessä, mutta tämä kohtaaminen teki surulliseksi ja mietteliääksi.

Jokainen meistä haluaisi tulla arvostetuksi, huomatuksi ja kuulluksi. Vanhuus tai sairaus ei muuta sitä tilannetta ja usein vielä ” ympyrän” pienentyessä kaipaamme kuuntelijaa ja vaihtelua päivään.

Sairaana tai vanhana voi tulla rajoitteita, jonka vuoksi ne arkiympyrät pienenevät, arki muuttuu seinien tuijottamiseksi ja kellon tikityksen kuuntelemiseksi.

Usein nuori, hyväkuntoinen ja elämän touhuissa oleva unohtaa asettautua vaikeassa tilanteessa olevan asemaan. Ajattelemme, että se oma kiireemme on niin tärkeä, että se pieni hetki toiselle sotkee elämämme ja touhumme.

Mutta, yksi silmänräpäys ja itse saatamme olla siinä samassa tilanteessa. Sairaana. Kaipaamassa kuuntelijaa ja tulla kuulluksi.

Kohtaamisessa on tärkeää, että pysähdyt ja keskityt mitä toinen kertoo. Samoin pieni kosketus voi kertoa enemmän kuin liuta lohduttavia sanoja.

Palaan tähän työn puitteissa tapaamaani vanhukseen, kun kävin hänen luonaan.

Tunnen hänet jo useamman vuoden takaa ja hän on yleensä aina iloinen, vitsikäs ja silmissä loistaa huumorin pilke sekä nauru raikaa.

Halittiin lämpimästi niin kuin joka kerta tavatessamme ja höpöteltiin juttujamme.

Sitten, kun saimme työkuviot tehtyä niin jäimme vaihtamaan kuulumisia ja kyselin häneltä miten hän voi.

Hän vastasi, että nyt minun arkeni muuttuu taas muutamaksi viikoksi, kun päivätoiminta jää lomalle.

Hän ymmärsi oikein hyvin, että työntekijät tarvitsee lomaa, jotka koko pitkän vuoden keksivät heille mukavaa touhua ja päivätoiminta on hänen kohokohtansa arjessa.

Mutta nyt siihen arkeen tulee tyhjyys muutamaksi viikoksi ja se mietitytti.

Kysyin häneltä, että sinullahan on lapsia ja lapsenlapsia. Jospa kutsuisit heitä vierailulle. Hän vastasi, että on toki ja lapsilla on lomat, mutta kun oli epävarmaa onko heillä aikaa vierailla.

Voi ei, ajattelin siinä vaiheessa ja taisipa lipsahtaa tuo sana suustakin. Jos on useamman viikon loma niin eikö tosiaan ole aikaa vanhukselle, jolle ne lapset ja lapsenlapset ovat maailman tärkeimpiä ja joille hän on antanut aikoinaan aikaa? Sen kuulee hänen puheestaankin.

Olen sitä mieltä, että tämä maailma jää keskeneräiseksi minun ja sinun jälkeesi, vaikka kuinka yrittäisimme liehua. Mutta sitten, kun se läheinen on poissa niin menneisyyttä ei saa enää muutettua ajattelemalla, että olisinpa käynyt.

Lohdutin vanhusta ja sanoin, että jospa sinun lapsesi ja lapsenlapsesi kuitenkin tulee kyläilemään. Vanhus vastasi minulle sellaista, jota en välttämättä olisi halunnut kuulla.

Hän sanoi, että silloin kun sairastui vierailut väheni eikä yövieraitakaan enää ole käynyt lomilla, koska hän uskoo ja sukulaiset on vihjanneet, että heille tekee vaikeaa nähdä hänet hauraana ja sairaana. Lopuksi hän sanoi huumorilla, että jospa hän tästä toipuu niin sukulaisetkin uskaltaa käydä.

No, nyt ilmeeni kertoi varmaan enemmän kuin tuhat sanaa ja mielessäni päiväilin, että EI VOI OLLA TOTTA!

Voiko tosiaan joku hylätä toisen vaikealla hetkellä, kun tekee pahaa?

Entä jos itse olisinkin tuo hauras ja sairas?

Haluaisinko minua kohdeltavan näin? Ehkäpä sinua kohdellaankin, kun läheiset ympäriltä etääntyy.

Lopuksi vielä keskustelimme ihan arkipäivän iloisista asioista ja maailman menosta sekä sovimme näkevämme taas syksymmällä työn puitteissa. Lopuksi se iso rutistus.

Tällä kertaa tämä kohtaaminen oli ohi ja mietinkin seuraavaa kohtaamistamme.

Saa nähdä millaisia kohtaamisia tämä päivä tuo vielä tullessaan.

Mutta jokainen kohtaaminen tuo ajatuksia ja opettaa meitä. Ei ole turhia kohtaamisia.

Hyviä uutisia jälleen!


Lupasin muutama viikko takaperin, että ilmoitan virallisen syöpäkontrollin tuloksen kunhan koetulokset ja kuvat on tutkittu. Se ilonpäivä on tänään. Syöpälääkärini soitti ja kertoi kaiken olevan kunnossa, nyt voi taas huokaista helpotuksesta vaikka itse uumoilinkin aiemmin hyvää tulosta. Mutta se uumoilu perustui pelkästään omiin tuntemuksiini.

Nyt pääsimme vaimoni kanssa jo perinteeksi muodostuneelle kahvihetkelle, jonka olemme saaneet viettää kuluneen viiden vuoden aikana aina puolen vuoden välein. Paikka ei kuitenkaan ollut perinteinen kotikaupunkimme kahvila, josta olen aina liittänyt kuvan postaukseni yhteyteen. Munkitkin vaihtuivat tällä kertaa sultsinoiksi, koska olemme viettämässä kesäämme alkuperäisessä kotikunnassamme ja paikallisessa leipomon kahvilassa oli tarjolla munkkien lisäksi harvinaisempia herkkujakin.

Kirjoitan tätä iltakahdeksan jälkeen pukeutuneena pelkkiin shortseihin vaikka siirsin ”konttorini” ilta-auringolta suojaan varjoisaan paikkaan. Seinät eivät ahdista ja katto on korkealla. Ympärilläni on vanhoja agraarikulttuuriin kuuluvia välineitä, joilla ukkini on aikanaan viljellyt nyt jo metsittyneitä peltojaan. Lopetan kirjoitukseni rehellisesti lauseeseen, joka parhaiten kuvaa tämänhetkistä mielentilaani. Tunnen olevani todella onnellinen mies.

 

Tasapainoilua syövän ja elämän kanssa

 

Tänään kauniina kevättalvisena päivänä minulla on onni kertoa, että yksi merkittävä etappi on saavutettu. On kulunut päivälleen viisi vuotta siitä, kun sain tietää sairastavani pienisoluista keuhkosyöpää. Laitoimme ensimmäiseksi tavoitteeksemme ei enempää eikä vähempää, kuin sen että olisin hengissä viiden vuoden kuluttua. Nuo viisi vuotta ovat kasvattaneet meitä siis minua ja vaimoani paljon.

Aloitimme välittömästi kovan luomulääkityksen, joka jatkuu edelleen. Lisäksi sain lääketieteellisen koulukunnan tarjoamat rajut hoidot: sytostaatti eli solumyrkkyhoidot, sädehoidot, sekä keuhkojen alueelle, että koko aivojen alueelle profylaktisesti. Nämä edellä mainitut seikat, sekä onni ja luojan varjelus ovat mahdollistaneet tämän tavoitteen saavuttamisen. Olenhan aiemminkin maininnut, että tunnen olevani luojan lempilapsi sekä onnetarten ottopoika.

Yksi merkittävä seikka, joka on vaikuttanut loistavaan toipumiseeni ovat elämäntapamuutoksemme. Tupakka jäi pois neljänkymmenen vuoden polttamisen jälkeen ja ruokavaliomme muuttui terveellisemmäksi esimerkiksi siten, että tänään käytämme aina pelkästään luomua jos vähänkin on mahdollista. Emme halua elimistöömme kasvinsuojelumyrkkyjä, myös kaikkia eläinperäisiä tuotteita vältämme ruokavaliossamme paitsi kalaa. Punainen liha on täysin pannassa. Toki on myönnettävä rehellisyyden nimissä heti, että kyllä joskus lipsahtaa ruokavalioon makkaraa ja lihaakin, mutta vain poikkeustapauksissa. Ei elämä saa olla liian kuolemanvakavaa ruokienkaan suhteen se lisää vain stressiä.

Toinen merkittävä toipumiseen johtanut seikka elämäntavoissamme tapahtui mentaalipuolella. Lopetimme elämästämme kiireen ja stressin. Tämä oli aika vaativa urakka jo siitäkin syystä, että tulomme romahtivat. Jouduin pienelle työkyvyttömyyseläkkeelle. Siitä huolimatta emme suostuneet stressaantumaan, sillä stressihormoni eli kortisoli on normaalina määrinä hyväksi elimistöllemme jopa välttämätöntä, mutta jos kortisolimäärät ovat jatkuvasti koholla se on suuri syövän riski. Varmaankin yksi syy syöpäsairauksien lisääntymiseen. Kiire kun on nykyään trendikästä. Kiire pitää kehittää päässään jos sitä ei muuten ole.

 

Kituuttelilimme pienillä tuloilla tinkien turhasta, mutta miettimällä tarkkaan siirtojamme emme ole tarvinneet tinkiä mistään tärkeästä. Edellä kerrotun olisin voinut kertoa muutamalla muotisanalla lyhyesti. Meidän lifestylemme sisälsi downshiftausta ja mindfulnessia. Lupasimme itsellemme viiden vuoden toipumisloman sairauteni taltuttamiseksi. Vaimoni on joutunut tekemään töitäkin, mutta hän on sisäistänyt hienosti elämäntapamuutoksemme muilta osin. Toipumislomani loppuu virallisesti viisivuotiskontrolliin, joka ajoittuu huhti- ja toukokuun vaihteeseen, vielä ei täsmällistä aikaa tiedä, koska kutsukirjettä ei ole syöpäsairaalalta vielä tullut.

Mainitsin aloituskappaleessa meidän oppineen paljon kuluneina viitenä vuotena. Jokainen ihminen joutuu kohtaamaan noinkin pitkän ajanjakson aikana niin negatiivisia, kuin positiivisiakin kokemuksia. Tapahtuu läheisten sairastumisia, kuolemiakin mutta myös paranemisia ja syntymiäkin. Elämämme on tasapainoilua elämän ja kuoleman välillä. Olemme saaneet kokea negatiivisia ja positiiviisia tunteita, sekä läheistemme, että vieraampien ihmisten taholta. Näistä kokemuksistamme voit lukea edelleen blogisivumme arkistoista. Sieltä löytyy iloisempia, sekä synkkäsieluisempiakin postauksia. Hyvää kevätsunnuntain jatkoa kaikille. Palataan pian.

Iloisia uutisia vai nahkurin orsilla tapaamista?

Viimeisen vuoden aikana en ole useinkaan päässyt kirjoittamaan blogiimme uusia artikkeleita, vaikka halua ja tarvettakin olisi ollut. Aikani ja energiani on vienyt läheisen ihmisen auttaminen hänen epätoivoisessa taistelussaan ihmisarvoisen vanhuuden puolesta. Tuota tuskaa hänellä on kestänyt kohta päivälleen vuosi. Tuon uskomattoman ajanjakson tulen käymään seikkaperäisesti läpi tällä foorumilla, jossakin osiossa kunhan aikaa siihen järjestyy ja kaikki todistusaineisto on kasassa. Olen kuitenkin joka vuorokausi vastannut lukijoidemme sähköposteihin, jotka sisältävät tärkeän kysymyksen. Ja vastaamme edelleen kysykää rohkeasti, jos vain voimme olla jotenkin avuksi.

Nyt päivän aiheeseen eli syöpäkontrolliin, joka on perinteinen aihe aina puolen vuoden välein. Tämä asia aiheuttaa aina ristiriitaisia tunteita kirjoittaessani siitä. Olen nöyrän kiitollinen saadessani kirjoittaa tämän. Mutta missään tapauksessa tämä ei ole itsestäänselvyys. En halua pahoittaa kenenkään pienisoluiseen keuhkosyöpään menehtyneen ihmisen läheisen mieltä, koska elämä on epäoikeudenmukaista. Miksi minä olen täällä vielä kirjoittelemassa neljän ja puolen vuoden kontrollistani, vaikka suurin osa kanssani samaan aikaan saman diagnoosin saaneista ovat saaneet jälleen pari päivää sitten pyhäinpäivänä kynttilän haudalleen. Joka tapauksessa kohdallani olivat kaikki kokeet, kuvantamiset ja lääkärin suorittamat tutkimukset jälleen erinomaisessa kunnossa. En mahda mitään sille, että tunnen hiukan huonoa omaatuntoa. Ristiriitaista.

Sovimme lääkärini kanssa noin puolen vuoden päähän seuraavan kontrollin. Olenko kirjoittamassa niistä tuloksista teille? Sitä en voi varmasti luvata, mutta mikäli tulokset ovat yhtä loistavat kirjoitan teille mielelläni. Kukaan meistä ei onneksi voi sanoa varmasti, koska se kynä lentää lopullisesti nurkkaan ja tarut on kirjoiteltu. Seuraava kontrolli tulisi olemaan viisivuotiskontrollini.

Matematiikan lait ovat vaikuttaneet koko ajan meidän hengissä selvinneiden määrään. Kuitenkin ensimmäinen faktinen tilasto, eikä mikään ennuste on viiden vuoden kohdalta. Tilasto on seuraava: pienisoluiseen keuhkosyöpään sairastuu suomessa vuosittain noin viisisataa henkilöä ja viiden vuoden kuluttua heistä on elossa alle kaksi prosenttia, eli alle kymmenen henkilöä. Jos minä olen yksi niistä vajaasta kymmenestä palataan iloisesti asiaan. Muussa tapauksessa nahkurin orsilla tavataan.

 

 

 

 

 

Vanhustenviikko 1.10-8.10. 2017

Tällä viikolla vietämme vanhustenviikkoa. Vanhustenpäivä on lokakuun ensimmäinen sunnuntai ja sitä seuraava viikko vanhustenviikko.

Eli oikein hyvää vanhustenpäivää ja vanhustenviikkoa kaikille vanhuksille.rose-1687884_1920

Vanhustenpäivää on vietetty Suomessa jo vuodesta 1954.

Olen saanut jo useina vuosina seurata työn puolesta miten hienoja ohjelmia ym. aktiviteettejä järjestetään vanhuksille vanhustenviikolla ja miten tärkeitä ne ovat useimmille vanhuksille tuoden vaihtelua ja suurta iloa heidän arkeensa.

Tänä vuonna Suomi viettää myös itsenäisyyden 100-vuotis juhlaa ja 100-vuotiaita vanhuksia on onneksi vielä keskuudessamme ja he ovat nähneet monenmoista vaiheita kotimaassamme. Monet vanhukset tykkäävät kertoa vanhoja juttuja ja toivoisin,flag-of-finland-123273_1920 että me nuoremmat jaksaisimme kuunnella heidän tarinoitaan, koska ne ovat heille tärkeitä muistoja ja ehkäpä osasimme arvostaa heidän elämäänsä paremmin. Monelle muistisairaalle vanhukselle vanhat asiat ovat selvänä muistissa ja tuoreemmat ovat unohtuneet.

 

Tämä vuoden teema on Ikäpolvet yhdessä. 

Eri ikäpolvien välinen kanssakäyminen antaa molemmin puolin positiivisuutta ja uusia näkökulmia elämään, sekä monelle vanhukselle elämän iloa varsinkin yksinäisyyden keskelle. Me nuoremmat voimme oppia vanhuksilta ja vanhemmat sukupolvet meiltä nuoremmilta.

grandfather-1413784_1920Usein meidän jokaisen ikäpolven on helpoin ymmärtää oman ikäistemme ajattelua sekä toimintaa. Vanhukset voivat arvostella meitä nuorempia, että heidän nuoruudessaan tehtiin noin ja näin, vaatteet oli kunnolliset sekä kaikki oli paremmin. Ja me nuoret ajattelemme, että taas nuo vanhukset jauhaa samaa vanhaa asiaa ja neuvovat, vaikka eivät tiedä asiasta. Mutta olemalla avoimin mielin, jokaisella ikäpolvella on toisilleen annettavaa positiivisessa mielessä enemmän, vaikka ristiriidoiltakaan ei voi aina välttyä.

Olisikin hyvä, että pienten lasten vanhemmat mahdollistaisivat lasten viettää aikaa myös vanhusten kanssa. Onneksi on jo joitakin palvelukeskuksia, joissa toimii lasten päiväkoti. Elämän ääripäissä olevat ihmiset saavat kanssakäymisen ohessa toisiltaan paljon. Vanhukset saavat elämän iloa katsellessaan lasten riemua, sekä energiaa ja lapset oppivat vanhuksilta heidän elämän varrella oppimaansa elämän viisautta.

Eri ikäpolvien yhdessä oleminen voi olla ulkoilua, askartelua, kahvittelua, juttelua, valokuvien katselua, liikuntaa, tietokoneen opastusta ym. sellaista läheisyyttä, jossa vanhus tuntee itsensä tärkeäksi ja arvokkaaksi. Vanhuksille kosketus on tärkeää.

Minulle tulee mieleen kosketuksesta eräässä palvelutalossa asuva vanha herramies, johon olen tutustunut vuosien varrella. Aina minut nähdessään töissäni hän haluaa halata pitkään ja monta kerta sekä suukottaa poskille monta monituista kertaa. Hän aina sanookin huumorilla, että suutelisi mielellään aivan suulle, mutta hänen ihana vaimonsa voisi loukkaantua. Nuo hetket ovat iloisia hetkiä ja tuovat rempseän naurun molempien huulille ja auringon päivään pimeänäkin päivänä.

Ainakin oma ihana mummoni tykkäsi kahvittelusta vieraiden kanssa siinä määrin, että kun hän joutui valitettavasti viimeisinä vuosinaan asumaan pitkäaikaisen asumispalvelun yksikössä niin hänelle oli tärkeää, kun menimme äitini kanssa käymään, että meillä oli termospullossa kahvit ja tietenkin iso kahvileipä viemisenä.morning-dessert-1263376_1920

Hänen silmänsä loistivat ilosta ja hän, joka ei normaalisti tykännyt kahvista niin se tilaisuus oli hänelle niin tärkeä, että hän joi useamman kupin kahvia.

 

Jokainen voisimme mennä itseemme ja miettiä elämän kultaista sääntöä ” kohtele muita niin kuin tahdot itseäsi kohdeltavan”.clock-1274699_1920

Monen ikääntyvän arki on yksinäistä ja päivät kuluvat ” aikaa tappaen ” ikkunasta ulos katsellen, kotona istuskellen tai huonompikuntoisten vanhusten sängyssä maaten ja laipiota katsellen. Meidän jokaisen kohdalle voi tulla sama kohtalo eli tulee avuton ja hauras vanhuus. Miten sinä haluaisit muiden kohtelevan sinua, riittäisikö sinulle se, että nuoret sukulaiset vain soittaisivat joskus ja silloinkin kertoakseen hätäisesti pelkästään omista kiireistään välittämättä edes kysyä, kuinka sinä voit?

Silloin se oman ikäisten sekä nuorempien seura olisi tärkeää. Valitettavasti me angel-2331377_1920nuoremmat koemme oman elämämme joskus niin tärkeäksi ettei siihen sovi vanhemman ikäpolven seura, vaikka sinä voisit olla sen hetken vanhuksen arkienkeli.

Muistetaan vanhuksiamme nyt vanhustenviikolla tuplaten, annetaan aurinkoa heidän päiväänsä ja ilostutetaan heitä, sekä muistetaan heitä vanhustenviikon jälkeenkin. Vietetään aikaa eri Ikäpolvet yhdessä.