Maailman Eläinten päivä ja Eläinten viikko

4.10 vietimme kansainvälistä Eläinten päivää ( Maailman eläintenpäivä ).

Päivä on alun perin valittu eläinten suojelupyhimyksen Fransiskus Assisilaisen muistopäivän mukaan.

Eläinten päivästä alkaa Eläinten viikko, jota vietämme parhailleen. ( 4-10.10. )
Ensimmäisen kerran Eläinten viikkoa on vietetty SEY:n aloitteesta 1959.

Eläinten viikon teema vaihtuu vuosittain ja tämän vuoden teema on :

-Lemmikkieläimen vastuullinen hankinta. – Auta lopettamaan pentutehtailu.

* ” SEY tuottaa ajankohtaisesta teemasta materiaalia lapsille, suurelle yleisölle sekä päättäjille. ”
* ” SEY on tuottanut kouluille Eläinten viikon maksutonta opetusmateriaalia jo vuodesta 1990 saakka. ”

Niin kuin aikaisempinakin vuosina tämän vuoden teema on erittäin tärkeä ja hyvin ajankohtainenkin.

Pentutehtailun pieniä uhreja tulee tuon tuostakin julkisuuteen.

Löytöeläinsuojissa, sijaiskodeissa ym. on tähän aikaan runsaasti löytökissoja, jotka etsivät omistajaa. Valitettavasti kuitenkin aika harva kissa löytää alkuperäisen omistajansa. Kissojen perään ei runsaasti edes kysellä omistajien puolelta. Yleistää ei voi, koska osa omistajista etsii kadonnutta lemmikkiään mallikelpoisesti.

* ” Suomen Eläinsuojeluyhdistysten mukaan maassamme hylätään vähintään 20 000 kissaa vuodessa. ”
* ” Noin 10 000 kissaa päätyy löytöeläintaloihin, mutta vain joka kymmenes löytökissa haetaan takaisin omaan kotiinsa. ”
* Tähdellä merkityt lainaukset ovat SEYn tiedotteista ja artikkeleista.

Surullisia lukuja.

Siksi olisikin tärkeää, että mahdollisimman moni omistaja olisi vastuullinen ja leikkuuttaisi kissansa, jolloin kissapopulaatioiden syntymisiä saataisiin estettyä. Vapaana liikkuvat leikkaamattomat kissat lisääntyvät nopeasti ja joka vuosi löytyy villiintyneitä kissaryhmiä.

Ennen lemmikin hankintaa onkin monia asioita mitä pitäisi huomioida.

Ensimmäiseksi täytyy miettiä rehellisesti, kun olet päättänyt millainen lemmikki perheeseen saapuu: Onko sinulla ja perheelläsi päivittäin tarpeeksi aikaa ja jaksamista antaa eläimelle virikkeitä, leikkiä, seuraa ja liikuntaa? Mielestäni on kovin itsekästä ja ajattelematonta, että eläin/ eläimiä hankitaan eikä sille viitsitä antaa aikaa vaan eläin lähinnä on tarhassa, häkissä, narussa tai sisällä toimettomana.

Usein ” eläinkuumeessa” ajattelee, että kyllä aikaa ja energiaa löytyy, mutta arjen koittaessa laiskuus iskee. Mielestäni jos eläimen hankkii ja sanoo sitten ettei ole aikaa niin se on lähinnä laiskuutta ja julmuutta lemmikkiä kohtaan.

Varsinkin koirien kohdalla kesälomalla pentu tuntuu mukavalta, mutta syksyn ja pimeyden saapuessa lenkkipolut ei enää innostakaan omistajaa ja valitettavasti moni koira elää suurimman osan ajastaa toimettomana joko ulkona tai sisällä. Vaikka kaikki koirat nauttivat päivittäin liikunnasta.

Yleistää ei voi, mutta esim. moni metsästyskoira elää metsästyskauden ulkopuolella kovin surullista ja toimetonta elämää. Osa metsästyskoirien omistajista taas hoitaa esimerkillisesti koiransa myös metsästyskauden ulkopuolella tarjoten liikuntaa, seuraa ja virikkeitä.

Jokainen eläimen omistaja, jolla on eläimiä voisikin rehellisesti katsoa itseään peilistä ja kysyä: ” Annanko tarpeeksi aikaa ja virikkeitä päivittäin eläimelleni? ”
Eläimet tuovat valtavasti iloa, kun ne ovat oikeanlaisessa kodissa.

Mutta joskus on kaikkein eläinrakkain teko jättää lemmikki hankkimatta jos se ei sovi elämäntilanteeseen ja aikatauluihin. Eläinten kanssa voi olla tekemisissä ja auttaa eläimiä, vaikka itsesi elämäntilanteeseen se ei sopisikaan.

Tietenkin tärkeä seikka on, että sinulla on tarpeeksi tietoa eläinlajista, joka sinulle tulee. Mm. nykypäivänäkin moni mieltää jyrsijät ja kanit pelkästään häkkieläimeksi, vaikka marsujen ja kanien ex-omistajana tiedän, että molemmat ovat aktiivisia ja seurallisia eläimiä, jotka tarvitsevat paljon touhua ja virikkeitä.

Kanit osaavat myös olla melkoisia tuholaisia, kun hampaita kokeillaan moneen paikkaan. Lattialistatkin saa äkkiä uuden muodon. Kaikesta huolimatta kanit ja marsut ovat mahtavia lemmikkejä ja kiintyvät omistajaansa. Varsinkin marsut juttelevat ja kuikuttelevat mielellään omistajansa kanssa.

Vastuullinen eläimen hankkija varmistaa, että tuleva lemmikki on rakenteeltaan sellainen, että voi elää lajityypillistä elämää.

Onneksi kuitenkin näkee eläimiä joiden kanssa touhutaan aktiivisesti päivittäin ja eläimet ovat iloisia sekä hyvinvoivia myös henkisesti.

Toinen ongelma on, että pienille lapsille hankitaan eläin, josta pieni ihminen ei välttämättä jaksakaan kauan pitää huolta. Pieni lapsi voi innostuneena käsitellä liian kovakouraisesti eläintä tai ei malta antaa lemmikin levätä rauhassa.

Omasta mielestäni väärin on myös, että lapselle ostetaan esim. syntymäpäivä, joululahjaksi ym. eläin. No, tästä olen usean ihmisen kanssa varmasti erimieltä, mutta mielestäni elävä olento hankitaan perheenjäseneksi eikä sitä tuoda ” lahjaksi” kuin tavaraa.

Seuraava tärkeä seikka on se, että paikka mistä eläin hankitaan on vastuullinen ja hoitanut eläimet hyvin. Liian monta surullista kertomusta olemme viime aikoinakin saaneet lukea mm. pentutehtailun uhreista, joissa pieni eläin on sairastunut uuteen kotiin päästyään ja pahimmissa tapauksessa menehtynyt. Pentujen epäasiallisen hoidon lisäksi aikuiset naaraat ja- urokset ovat siivottomissa ja epäasiallisissa oloissa ilman ruokaa sekä vettä kasvattajan luona toimien vain pentujen tuottajana.

Olisikin tärkeää, että tuleva omistaja näkisi paikan ja lemmikin taustat mistä uusi perheenjäsen ostetaan.

Myös ilmaiseksi annettavat eläimet voivat valitettavasti innostaa ottamaan lemmikin tarkkaan harkitsematta. Kyllähän eläinpienokaiset ovat niin suloisia.

Meidän kohdallamme leikkaamattoman tai kulkurikissan kohtalo tuli kovin tutuksi, koska neiti joka meillä nyt asuu on kulkuri kissa.
Tällä hetkellä meillä siis on hurmaava kissa- neiti, jolle tarjosimme kodin. Tämä kyseinen kissa oli kierrellyt kesällä naapureissa, mutta minä näin loppukesästä ensimmäisen kerran mieheni äidin mökillä, mutta ei päästänyt lähelleen.

Nyt ilmojen viiletessä se ilmestyi edelleenkin naapuristoon sekä rupesi viettämään aikaa mieheni äidin mökillä. Hätä oli jo suuri kissasta, kun ilmat viileni ja kisu kierteli pihoissa naukuen, mutta ei antautunut kiinni eikä omistajaa löytynyt, vaikka kyselimme lähialueetkin. Luulimme ensin loppukesästä, että se on lähialueelta oleva kissa, joka kiertelee naapurustossa katselemassa.
Tulimme maalle mieheni hieman kuntouduttua, kun hän jaksoi matkustaa kotikaupungistamme ja vein ruokaa siinä toivossa, että saisimme kissan kiinni. Onneksi ihanilla naapureillamme on kissoja ja he toimittivat pikaisesti kissanruokaa, jolla saimme houkuteltua kisun syömään, kun pidimme ruoka- ja juomakippoja rappusilla. Yllätys olikin suuri ja iloinen, kun olimme  puolenyön aikaa tarkastamassa onko ruokaa tarpeeksi niin kisu tulikin luokseni puskemaan ja siliteltäväksi, eikä kisua tarvittu loukuttaa. Tuotakin vaihtoehtoa suunnittelimme naapurimme kanssa ja hän kysyikin jo varmuudeksi taholta, joka loukuttaa ja huolehtii kodittomista kissoista.

Kyselimme lähialueilta ja laitoimme kuvallisia ilmoituksia useampaan paikkaan, mutta kukaan ei tunnistanut omakseen.
Kissa- neiti siis asettui meille, kun omistajia ei löytynyt etsinnästä huolimatta. Olemme jo vuosia haaveilleet ja suunnitelleet lemminkin hankintaa ja nyt mietimme sopisiko meille lemmikki. Koiraakin olemme miettineet paljon, mutta puolisoni ei sairauksien vuoksi jaksa lenkkeillä koiran kanssa jos minä en olisi kotona eikä hän muutenkaan ole innokas lenkkeilijä. Tulimme siihen tulokseen, että kyllä kissa meille sopii, koska mieheni on jo eläkkeellä, joten kisu ei tarvitse juurikaan olla yksin. Pieni- neiti pääsi meidän lemmikiksi ja on vallan ihana persoona. Yötkin nukkuu vieressämme. Ensimmäiset päivät kissa nukkuikin lähes koko ajan, kun oli niin väsynyt. Nyt alkaa jo löytyä leikkisä ja iloinen kissa.

Ulkoilemme päivittäin sään salliessa valjaissa ulkona. Eräänäkin päivänä ulkoilimme 1, 5 h päivässä. Kylläpä kisua nukutti makeasti sen jälkeen. Neiti saa lähiaikoina seurakseen lajitoverin.

Ollaan kaikin puolin vastuullisia ja hyviä eläimiä kohtaan. Ja ymmärretään niiden tarpeita ja vaatimuksia hoidon suhteen.

Villivihannes hehkutusta

Olen useimmissa artikkeleissani hehkuttanut villivihannesten monikäyttöisyyttä ja terveellisyyttä.

Ja tässäkin artikkelissa taas pakko hehkuttaa.

Meillä täällä maalla on ” vihannestiski” muutaman askeleen päässä rappusista.

Villivihanneksia voi käyttää monipuolisesti ja ovat ilmaista lähiruokaa ja vieläpä super- terveellistä.

Kuitenkin varovaisuutta sen verran, että kerää vain niitä villivihanneksia, jotka tunnistat varmaksi ja huomioit myös jos sinulla on lääkkeitä käytössä, että sopivat lääkkeidesi kanssa käytettäväksi.

Tässä ihanan ja raikkaan sekä terveellisen vihersmoothien ohje, josta saat vitamiineja sekä energiaa päivään.

Tämän tein eilen aamulla. Valitettavasti en mitannut tarkkoja mittoja, kun taas hurautin villivihanneksia sekaan maun mukaan.

Pohjanesteeksi tuli pakuriteetä, 1 avocado, n. 2 cm pala inkivääriä, n. 2 dl jäisiä lakkoja, lisäksi sekaan tuli kuusenkerkkiä, voikukan- ja nokkosenlehtiä ja poimulehtiä. Lisäksi koristeeksi voikukkia päälle.

Jos haluaa makeutta smoothieen, voi lisätä esim. hunajaa tai vegaani muuta makeuttajaa. Kuusenkerkät antavat ihanan pirteän maun. Avocadolla saa koostumuksesta kermaisen ja täyteläisen.

Päivällä tein myös villivihanneksista herkkuja.

Mm. Voikukka on hieno raaka-aine, josta voi käyttää koko paketin. Voikukan lehdistä sahalaitaiset ovat kitkerämpiä kuin sileälaitaiset.

Salaattiin tuli koivun; mustaherukan;- ja voikukanlehtiä, poimulehtiä sekä hieman kuusenkerkkiä.

Lisäksi tomaattia, jääsalaattia ja fetaa. Kastikkeeksi oliiviöljyä, mustapippuria, hunajaa, etikkaa ja hieman suolaa.

Horsmia keitin vedessä, johon lisäsin suolaa. Lopuksi horsmien päälle sitruunapippuria ja öljyä. Aivan kevään parasta herkkua ja tässä mieheni mummolan pellolla kasvaa niin paljon, etteivät syömällä lopu. Horsmista parhaimpia ovat pienet versot.

Pakastamme talveksikin aina horsmia, että voimme herkutella läpi vuoden.

Toinen herkku mitä teen paljon keväällä on voikukan nuput.

Voikukan nuppuja paistan öljyssä pannulla ja mausteeksi mustapippuria. Loppuvaiheessa lisään runsaasti valkosipulia ja annan muhia miedolla lämmöllä vielä vähän aikaa.

Mukavaa kesämieltä kaikille!

 

 

 

 

Vappuni.

Tänään 1.5.2018 Heräsin aikaisin aamulla ja katsoin ikkunasta ulos. Sää oli perinteinen vapunpäivän sää, lunta ja räntää tuli taivaan täydeltä. En masentunut siitä, vaan kömmin takaisin peiton alle. Saman peiton alla nukkui vielä oma lämpöinen Vappuni. Nukahdin uudelleen Vapun turvalliseen kainaloon.

Nyt kun olen taas tässä koneen äärellä en malta olla kehumatta kohtaloani. Minä saan nauttia ainaisesta Vapusta joka päivä, ja voin olla varma, että Vappuni on aina lämpöinen, hellä, huolehtivainen ja epäitsekkäin ihminen jonka tiedän.

Nyt lähden keittiöön keittämään aamukahvit ja herätän hellästi oman rakkaan Vappuni nimipäiväkahville.

Tämän siirappisen vuodatuksen vastapainoksi liitän realistisen kuvan, jonka otin juuri ikkunastani. Hauskaa vappua kaikille!

Mustat joutsenet taivaalla.

Ajattelin laittaa muutamia sanoja jonoon pitkästä aikaa. Olen saanut viettää pari kaunista kevätpäivää täällä maalla, joka on ehdoton suosikkipaikkani keväisin. Tähän aikaan täällä luonnon keskellä aistii parhaiten uuden elämän syntymisen ja varmuuden siitä että elämä jatkuu varmasti vaikka joku meistä aina vuorollaan poistuukin estradilta. Luonnon lainalaisuudet toteutuvat.

Syövästäni ei ole muuta kerrottavaa kuin se, että menen 9.5.2018 kotikaupunkini sairaalaan kuvauksiin ja verikokeisiin ja 15.5.2018 lääkärini ilmoittaa taas tuomionsa. Kyseessä on virallinen viisivuotistarkastus . En jännitä asiaa, koska tuntemukseni ovat hyvät. Palaan tuloksiin kunhan niiden aika on.

Tämän jutun on tarkoitus olla positiivinen ja iloinen, vaikka taikauskoisimmat mieltävät jo otsikon pahaenteiseksi onhan musta joutsen ollut monessa mytologiassa surun lintu, kun taas valkoinen joutsen on ollut päinvastoin kaiken hyvän alku ja juuri. Tämän verran uskomuksista, jatkossa mennään faktatiedoilla.

Ajanlaskumme mittapuulla ei ole kuin ”hetki” aikaa, kun oltiin aivan varmoja että joutsen on aina valkoinen, koska kukaan ei ollut nähnyt muuta. Syntyi absoluuttinen totuus asiasta. Kuitenkin tässäkin oli kyse vain siitä, että tieto ei kulkenut tuolloin niin kuin tänä päivänä. Sellaisille asioille joiden ajateltiin olevan mahdottomia tapahtua annettiin nimi musta joutsen. Pörssimaailmassa on aina tapahtunut sellaisia romahduksia, joita ei ole osattu ennakoida ne ovat saaneet nimen musta joutsen.

Tänään tiedetään että jos mennään linnuntietä n.15000 kilometriä niin mustia joutsenia on ihan haitaksi asti. Australiassa viljelijät pitävät kyseisiä lintuja haittaeläiminä, jotka satoja yksilöitä käsittävissä parvissaan laskeutuvat pelloille ja tuhoavat koko sadon. Heille musta joutsen on todellinen pahan ilman lintu, eikä tämä perustu heillä uskomuksiin vaan silkkaan realismiin.

Suomessakin on tavattu muutamia mustia joutsenia kaksituhatta-luvulla yleensä yksi musta joutsen on ollut valkoisten joutsenien parven mukana. Minä joka olen usein sanonutkin olevani luojan lempilapsi ja onnetarten ottopoika satuin tuurillani näkemään kokonaisen pariskunnan pari viikkoa sitten, kun viimeksi olin täällä maalla.

Tapani mukaan menin silloinkin katselemaan auringon nousua ja kuuntelemaan lintujen laulua ulos. Katselin itään josta ensimmäiset auringon säteet jo kultasivat puiden latvoja ja kuuntelin silloin vielä vaimeampaa lintujen konserttia kuin tänään. Kuulin takavasemmalta joutsenten ääntelyn, jota ne harrastavat lentäessään yhdessä. On taianomainen näky kun nouseva aurinko valaisee yli lentävät joutsenet, niiden valkoisuus korostuu ja ne näyttävät aivan hohtavan valkoista väriä.

Yllätykseni oli todella suuri kun nostin katseeni taivaalle, joutsenpari lensi ylitseni luritellen ja molemmat olivat täysin mustia paitsi siivenalus sulat olivat valkeita. Seurasin katseellani tuota kummallista näkyä niin kauan kun ne katosivat pihapiiriämme ympäröivän metsän taakse kaakkoon. Valkoiset joutsenet lentävät yleensä lähes päinvastaiseen suuntaan pihamme yli. Varmasti moni muukin on nähnyt tämän mustan parin, mutta onkohan niin ettei ole uskaltanut puhua kenellekään peläten että leimautuu näkörajoitteiseksi tai ainakin ajatellaan, että tuolta on viimeinenkin järjen valo alkanut himmentyä. Minä en tunnetusti pelkää tuota viimeistä vaihtoehtoa, joskus epäilen itsekin samaa omalta kohdaltani. Olen ihmetellyt, kun missään mediassa en ole huomannut mainittavan kyseistä paria onhan se kuitenkin harvinainen näillä korkeuksilla.

Loppukaneetiksi lisään tänä päivänä ottamani kuvan takapihamme narsisseista, jotka ovat myöhässä tänä keväänä. kuvassa taustalla näkyvät punainen aurausviitta ja musta rautakanki evät vielä kolme viikkoa sitten näkyneet lainkaan hangen alta. lunta oli silloin vielä yli metrin. Nyt näyttää jo paljon keväisemmältä. Oikein riemuisaa kevättä teille kaikille.

 

 

Mikään ei ole ennallaan.

Tänään pilvisenä kevättalvisena sunnuntaina ei ole mitään iloista kerrottavaa. Haluan kuitenkin jakaa synkätkin tunnelmani seuraajieni kanssa rehellisesti, kuten aina ennenkin.

Kotikylääni, jossa olen syntynyt ja elänyt nuoruuteni on kohdannut suuri suru. Lapsuudesta saakka tuntemani naapuri on nukkunut ikiuneen. Hän oli kylällämme, jossa minunkin juureni ovat syvällä, keskeinen asukas ja hyväntekijä. Me kaikki kyläläiset olemme saaneet nauttia hänen hyväntahtoisuudestaan vuosikymmeniä. Kukin vuorollamme.

Hän oli syntymäkotini lähin naapuri ja auttoi aina pyyteettömästi, sekä vanhempiani, että minua. Sukuani hän on auttanut jo kahdessa sukupolvessa. Ruuhkavuosinanikin sain olla varma, että vanhempani pärjäävät kotimökillään vaikka en ehtinyt pitää itse heistä tarpeeksi huolta. Naapurini ja hänen vaimonsa pitivät huolta vanhemmistani.

Viisi vuotta sitten jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle ja siitä saakka olemme viettäneet vaimoni kanssa täällä kotikylälläni noin puolet ajastamme entisessä mummolassani. Vietämme edelleen, mutta kylä ei ole enää koskaan entisensä. Merkittävä osa puuttuu. Kerroin edellisen kerran auttavasta naapuristani vähän yli vuosi sitten artikkelissani: Hyvää syöpäpäivää kaikille! (julkaistu 04.02.2017) . Artikkeli löytyy edelleen blogisivustoltamme.

Saimme vaimoni kanssa eilen olla saattamassa edesmennyttä naapuriamme viimeiselle matkalleen. Täytyy sanoa, että hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat järjestäneet suuren surunsa keskellä todella kauniin ja koskettavan muistotilaisuuden. Kun hänen sukulaistyttönsä esitti kauniilla lauluäänellään, pianolla säestäen Juha ”wat” Vainion sanoittaman vanhan kauniin kappaleen Mun sydämeni tänne jää ajattelin kyyneleitäni nieleskellen, että nimenomaan tähän tilanteeseen kappale sopii. Tunnen naapurini läsnäolon kylällämme tänäänkin ja tulen tuntemaan sen aina. Hän jätti lähtemättömän muistijäljen meihin kaikkiin kyläläisiin

Nyt kun kirjoitan tätä juttua ja välillä katseeni hakeutuu ikkunasta avautuvaan räntäsateiseen maisemaan tuntuu, kuin taivaskin yhtyisi meidän kyläläisten yhteiseen suruun ja ikävään vuodattamalla kylmiä kyyneleitään.

Kiitos kaikesta ystäväni, hyvää iäisyysmatkaa.

Iloisen jälleennäkemisen toivossa kiitollinen ystäväsi ja naapurisi.

 

 

 

Perkele!

Näitä tärkeitä elämän perusasioita tulee harvemmin käsiteltyä blogeissa. Nyt on kuitenkin niiden aika. Tänään kirjoittelen niistä hiukan, koska aikani kuluu hitaasti, kun odottelen tärkeää puhelua. Olen odotellut jo puoli päivää, enkä voi soittaa vastaan paikkaan, josta puhelua odotan. Näissä tilanteissa nuo tietyt sanat tuntuvat pyörivän lähes kielenpäällä aivan hakematta.

Vaimoni lähti aamulla työkeikalle Mikkeliin ja minä jäin kotiin hoitamaan asioita, mutta tuo asioiden hoitaminen edellyttää odottamani puhelun saapumista. Veljeni on hoitamassa äitiäni ja äidille oli tullut eilen kutsukirje suoraan neurokirurgian poliklinikalle, jossa liian aivopaineen tasaaminen aloitetaan. Eli asiat ovat sillä suunnalla mallillaan, kerron niistä asioista aikanaan lisää. Vesirokkoon sairastunut tyttäreni poika on ilostuttanut isoisänsä päivää soittelemalla välillä mukavia puheluita ja toivottavasti soittelee edelleen sairauslomaviikollaan.

Tämän postauksen pontimena on kuitenkin toinen lähes saman ikäinen seitsemänvuotias vesseli. Vaimoni sisaren poika oli viikonloppuna jalkapalloturnauksessa täällä kotikaupungissamme. Koko heidän perheensä oli samalla vierailulla luonamme ja kun he olivat lähdössä kotimatkalle minä tapani mukaan touhotin eteisessä jotakin ja jotain tippui. Aivan vaistomaisesti suustani lipsahti ”perkele”. Tuo V silmät (2)hyvin kasvatettu kiltti poika katsoi minua pistävästi ruskeilla silmillään ja lausui: ”Sinä kirosit.” Pyysin häneltä anteeksi lipsahdustani, mutta kerroin hänelle samalla, että minulta lipsahtaa usein kirosanoja. Kerroin vielä, että runsaasti kiroilevat ihmiset ovat tutkitusti rehellisempiä, kuin sellaiset, jotka eivät kiroile. Pojan melkein kymmenen vuotta vanhempi sisko sanoi minulle nauraen, että: ”Ei kai.”E silmät

Koska tuo keskustelu palasi mieleeni jostain syystä nyt ajattelin tarkistaa joutessani kyseisestä tutkimuksesta olinko muistanut oikein. Kyllä olin muistanut, lisäksi paljon muitakin positiivisia juttuja kiroilusta oli paljastunut. En viitsi kirjoittaa kaikkia itse, vaan lainaan tämän artikkelin oheen valmiita tekstejä tutkimusten referoinneista.

___________________________________________________________

”5 tieteellisesti todistettua syytä miksi kiroilu on terveellistä

Voiko ärräpäiden viljely oikeasti tehdä hyvää elimistölle? Meille opetetaan pienestä pitäen, että kiroilu on rumaa, epäviehättävää ja epäkohteliasta. Ja jos suusta pääsee sammakkoja, on edessä leipäläven peseminen saippualla.
Viimeisimmät tutkimukset kuitenkin todistavat, että kiroilu vaarallisissa tai stressaavissa tai muuten vaan säännöllisesti voi edistää terveyttä monella tapaa. Seuraavat 5 syytä antavat sinulle luvan kiroilla useammin.

1) Kiroilu lievittää kipua ja stressiä
Lopeta kalliiden kipulääkkeiden napsiminen ja aloita kiroilu sen sijaan. Keelen yliopiston taannoisessa tutkimuksessa havaittiin, että kiroilu voi lyhyellä aikavälillä vähentää stressiä ja kipua.
Asiaa tutkittiin seisottamalla testihenkilöitä kylmässä vedessä. Jatkuvasti kiroilevat testattavat kestivät kylmyyttä paremmin kuin neutraaleja sanoja käyttäneet. Efekti muistuttaa pitkälti ihmisen “taistele tai pakene”-ominaisuutta, jonka avulla kipua voi kestää paremmin vuodattamalla tunteitaan.
Henkilöt, jotka kiroilivat muutaman kerran päivässä, saavuttivat parhaat tulokset. Jos kiroilumäärät kuitenkin vielä kasvoivat tästä, hyödyt eivät enää kasvaneet samassa suhteessa.

2) Kiroilu saa sinut ilmaisemaan tunteitasi paremmin
Joillekin meistä omien tarkoitusperien esilletuominen suullisesti voi olla vaikeaa, jopa mahdotonta. Kiroilusta voi kuitenkin löytyä ratkaisu tähänkin ongelmaan. Brittiläisen Psykologisen Yhdistyksen tutkimus todistaa, että kiroilulla on läheinen suhde tunteisiin.
Tutkimuksessa testihenkilöt kykenivät tuottamaan sujuvammin erilaisia kirosanoja ja ilmaisuja minuutissa, jos heidän tunteensa olivat pinnassa. Tämä voi selittää sen, miksi sinkkunaiset usein pitävät Bridget Jonesia hengenheimolaisenaan – olihan kiroilu iso osa hänen charmiaan.

3) Kiroilu tekee sinut älykkäämmäksi
Tai ainakin saa sinut käyttämään laajempaa sanastoa. Voimme heittää hyvästit väitteelle, että kiroilijat ovat laiskoja tai vähemmän viisaita. Languages Sciences Journalin taannoinen tutkimus havaitsi, että kiroilijoilla on parempi itseluottamus ja he tuntevat enemmän sanastoa.
Testattavia pyydettiin ensin lausumaan minuutissa niin monta kirosanaa kuin he keksivät. Seuraavaksi pyydettiin toistamaan sama tehtävä, mutta eläinten nimillä. Ja kuten arvata saattaa, ne jotka tiesivät enemmän kirosanoja, tiesivät myös enemmän eläimiä.

4) Kiroilu rakentaa sosiaalisia suhteita
Päinvastoin kuin usein oletetaan, kiroilu ei ehkäise sosiaalisten suhteiden syntymistä. Sen sijaan sen avulla voi löytää uusia ystäviä.
East Anglian yliopiston tutkimuksessa todettiin, että kiroilu voi vahvistaa ryhmien solidaarisuutta esimerkiksi työpaikoilla. Tätä vaikutusta ei ole kuitenkaan kiroilulla, jota käytetään työkavereiden kiusaamisessa. ”Kiroilulla on selviä psykologisia vaikutuksia, mutta emme voi unohtaa myöskään sen sosiaalisia vaikutuksia”, kertoo Monika Bednarek, Sydneyn yliopiston vanhempi luennoitsija.
“Kiroilun avulla voi luoda parisuhteita, ystävyyssuhteita ja intiimiyttä muiden kanssa, sillä se yhdistää ihmisiä.”

5) Kiroilu saa meidät tuntemaan itsemme voimakkaammiksi
Joskus meillä kaikilla on huonoja päiviä. Töissä on saattanut mennä huonosti tai joku kavereistamme saattaa saada veremme kiehumaan. Näissä tilanteissa muutama v*** tai s****** voi parantaa olotilaa kummasti.
Psykiatri Neil Burtonin mukaan kiroilulla voi saavuttaa kontrollin tunteen heikoissa hetkissä. ”Kiroilulla todistamme olevamme valmiita reagoimaan ja taistelemaan, emmekä vain passiivisia uhreja”, Burton sanoo.
”Kiroilu voi vahvistaa itseluottamusta ja -tuntoa sekä herättää sysäyksen tehdä tilanteen korjaavia toimenpiteitä.”

_____________________________________________________________

Toisen lainaamani artikkelin ykköskohtaa: 1. Kiroilu lievittää kipua ja stressiä. Siteeraan muutaman lauseen koskien kylmää, koska muistoissani on valaiseva esimerkki kyseisestä tapahtumasta, jota olin itse todistamassa. Aikaa tuosta tapahtumasta on kulunut lähes neljäkymmentä vuotta, mutta muistan sen kuin eilisen päivän. ”Asiaa tutkittiin seisottamalla testihenkilöitä kylmässä vedessä, jatkuvasti kiroilevat testattavat kestivät kylmyyttä paremmin kuin neutraaleja sanoja käyttäneet.”

____________________________________________________________

” Kiroilu on älykkyyden merkki
Uuden tutkimuksen mukaan paljon kiroilevilla ihmisillä on laaja sanavarasto ja suurempi älykkyys kuin ihmisillä, jotka eivät kiroile.

Oletko kuin kapteeni Haddock, jonka suusta lentelee kirosana toisensa jälkeen? Jos olet, niin voit hykerrellä itseesi tyytyväisenä.
Uuden yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan nimittäin värikäs kirosana-arsenaali viittaa siihen, että henkilö on älykäs ja hänellä on hyvä kielitaju ja hyvin kehittynyt sanavarasto. Hän on toisin sanoen kaikkea muuta kuin mitä äitisi luultavasti väitti kiroilevan ihmisen edustavan.
Älykkyys näkyy kiroiluna
Tutkimuksessa psykologit Kristin L. Jay, Marist Collegessta ja Timothy B. Jay Massachusetts College of Liberal Artsista perehtyivät 60 koehenkilöön, joilla oli erilaiset taustat. Heidän päätelmänsä oli selvä:
Henkilöillä, joka käyttävät puheessaan runsaasti kirosanoja, on normaalia parempi sanavarasto, ja älykkyys ja sanavarasto taas liittyvät yhteen.
Poikkeuksen muodostavat kuitenkin seksuaalisesti toisia ihmisiä – erityisesti naisia – halventava kielenkäyttö. Tutkijoiden mukaan se ei viitannut älykkyyteen vaan pikemminkin älykkyyden vastakohtaan.

Kiroilu

Värikäs kieli vaatii kielitajua
Paljon kiroilevilla koehenkilöillä oli todistettavasti kehittynyt kieli. Sen lisäksi he olivat myös normaalia taitavampia sopeuttamaan kielenkäyttönsä keskustelukumppanin mukaan, ja muutenkin he osasivat käyttää taitavasti kieltä viestinnässään.
Toisin sanoin: mitä enemmän kiroilet, sitä paremmin osaat puhua kaikkien ihmisen kanssa.
Seuraavan kerran, kun joku pyytää sinua käyttämään kauniimpaa kieltä, voit vain kohauttaa olkapäitäsi ja nauttia ylivoimaisesta älykkyydestäsi.”

_________________________________________________________________

Johdantoa sen verran, että yritin aikoinaan päästä varusmiespalvelukseen ”siviilikarkurina”, eli vapaaehtoisena. Hakemukseni hylättiin, koska ikäluokat olivat seitsemänkymmentäluvun loppupuolella niin suuria, että vapaaehtoisia ei sopinut palvelemaan. Ajattelin silloin, että saatte kutsua itse ennen kuin seuraavan kerran tarjoudun. Sen sijaan tarjouduin paikalliseen metsäfirmaan metsuriksi ja sinne kelpasin, koska minulla oli jo entistä työkokemusta kyseisestä ammatista. Aloitin aikoinaan kuusitoista vuotiaana metsurin työt erikoisluvalla, joka minulle myönnettiin ehdolla, että isäni valvoo minua ja että olen hänen vastuullaan tekemässä vaarallisia töitä.

Tuohon asepalvelustani edeltäneeseen parin vuoden metsurina olo jaksoon liittyy tämä kertomani tapaus. Siihen aikaan miehet tekivät kaato-, karsinta-, katkonta- ja kasaustyöt. Koneet olivat pelkästään puiden ajoa varten. Yksin ei metsään saanut töihin mennä. Tekopalstat olivat vierekkäin ja jokaisen velvollisuus oli seurata palstanaapurinsa tilannetta, ettei kukaan jäänyt loukkaannuttuaan virumaan ilman, että apua olisi hälytetty. Viereisellä palstalla työskenteli minua yli kolmekymmentä vuotta vanhempi kokenut metsuri.

Eräänä pakkaspäivänä, kun sammutin sahani ja olin aloittamassa välillä kasaushommat ihmettelin, kun palstanaapurini suunnasta ei kuulunut sahausta, eikä myöskään puiden kasaamisesta syntyvää kolinaa. Kauan en ihmetellyt vaan lähdin kahlaamaan lähes metrisessä hangessa naapurini luo oma saha olallani, että saisin pelastettua kaverini, jos tämä olisi jäänyt vaikka jalastaan kiinni kaatamansa puun alle. Pakkasta oli reilusti yli kaksikymmentä astetta, eikä siinä pakkasessa kauan tarkene paikallaan, kun paidat ovat läpimärkiä hiestä raskaan työn vuoksi.

Kun pääsin näköyhteyden päähän työtoveristani saatoin havaita, että kysymys ei ollut vakavammasta asiasta, vaan kaverini rassasi lumihangessa istuen moottorisahaansa avokäsin naama punaisena. Ajattelin, että varmaankin teräketju oli vain pudonnut päältä hänen sahassaan, tämä olisi nopea korjattava. Päätin kuitenkin käydä perillä asti kysymässä mikä oli ongelmana. Kun pääsin lähemmäs huomasin, että kaverillani olivat sormet punaisina ja osa jo valkeinakin. Päättelin sahan rassauksen kestäneen jo hyvän tovin.

Kun esitin varovasti kysymyksen mikä mahtoi olla vialla. Sain häneltä vastaukseksi hyvin tyhjentävän kaksi lausetta sisältävän vastauksen, joka sisälsi informaatiota paljon. En ollut vielä tuolloin opiskellut korkeakoulussa viestintää tai itsensä ilmaisua voice tonesta tai body languagesta puhumattakaan. Semantiikka oli minulle tuolloin vielä hepreaa. Nyt tämänhetkisen elämänkokemukseni ja opiskeluideni perusteella olen edelleen sitä mieltä, että juuri näin hänen piti minulle vastata. Hän nimittäin vastasi minulle täsmälleen näin: ”Voi tulinen vittu ja tulenpalava perse.”

Tajusin tuosta nasevasta vastauksesta, että kysymys oli suuremmasta viasta, kuin ketjujen putoaminen, sekä sen että kiroilu auttaa kestämään kylmää. Tuo metafora, jonka hän eteeni avasi lämmitti minuakin ja kun sitä oikein mietin tuo silmieni edessä näkemäni kuva suorastaan kuumotti tuolloin alle kaksikymppistä poikaa. Ajattelin olevan suurinta viisautta tässä tilanteessa, että en kysele enempää.

Sen sijaan kaadoin omalla sahallani vieressä sattumoisin jököttäneen kaksilatvaisen männyn, josta lumi oli taittanut toisen latvan niin, että se roikkui latvasta alaspäin pihkaa tihkuvana korona. Pätkin tuon kuivuneen pihkaisen latvan ja hetken kuluttua roihusi suuri tuli kaverini edessä. Siinä tarkenisi tehdä sahaan pidempäänkin kestävän korjauksen näppien paleltumatta. Ja paitakin ehtisi kuivahtaa.

Kun kävelin takaisin omalle palstalleni jatkamaan töitäni poskiani kuumotti edelleen. Liekö syynä ollut äskeinen nuotion loimotus vai ystäväni tunteiden vuodatus.

 

 

Vaihteeksi pelkästään hyviä uutisia

Tästä aiheesta kirjoittelin viimeksi 24.4. julkaisemassani artikkelissa ” Oikein hyviä uutisia ja vähän huonompiakin.” Nyt minulla on mahdollisuus jatkaa samasta aiheesta paljon positiivisemmassa valossa.

Soitin eilen äitiäni hoitaneen sairaalan neurologian osastolle ja kyselin hoitajalta, joko äitini selkäydinnäytteestä ovat viimeiset tulokset, eli alzheimer- markkerit valmistuneet. Hoitaja katsoi koneeltaan ja sanoi viimeisten tulosten tulleen, mutta jatkoi, että hänen ammattitaitonsa ei riitä tulosten tulkitsemiseen. Tarvittaisiin lääkäri kertomaan tuloksista ja lääkäri varmaan kertoo, kunhan tulette neurologian poliklinikalle sovittuna ajankohtana 6.6.2017.

Kello vedessäKun ilmoitin hänelle, että emme aio tuhlata yli kuukautta odotteluun, vaan haluan tiedon mahdollisimman nopeasti, että äitini Hydrokefalusta päästään hoitamaan jossakin sairaalassa. Jokainen päivä pahentaa tilannetta, koska aivosoluja tuhoutuu koko ajan ja mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä huonommin muisti palautuu.

Hän lupasi, että lääkäri soittaa huomenna minulle, mutta valitteli että valmistuva lääkäri, joka asiaa hoitaa ei ole tällä hetkellä osastolla. Kun ilmoitin hänelle, kuinka tämä oli asiaa hoitanut aiemmin ja lisäsin vielä, että meillä kenelläkään ei ole ikävä kyseistä kanditaattia ja että vaadinkin, että oikea lääkäri soittaa ja soittaa oikeaan numeroon silloin, kun on sovittu.

Oikea lääkäri soitti oikeaan numeroon tänään ja vahvisti aiemman profetiani tuloksista. Kaikki kolme merkkiainetta olivat normaalit. Eli Alzheimeria ei voi vahvistaa. Samoin eilen saamani 26.4. äidistäni otettujen verikokeiden tulokset olivat loistavat, jokainen arvo oli viitearvojen sisällä ja kuppakoe näytti negatiivista

Juteltuamme tovin asioista lääkäri ymmärsi hyvin hätäni ja lupasi lähettää neurokirurgille uuden lähetteen, jossa kiirehtii kirurgin vastaanottoa, että viimeinkin saataisiin ylimääräinen aivopaine tasattua. Nyt asiat toimivat niin kuin niiden olisi suonut toimivan jo lähes puoli vuotta sitten.

Nyt paljastuu lääketieteellinen koulutuspohjani ja paljon muuta

Tänään Vappuna on kevyemmän postauksen aika, kuin  aaton aattona. Silloin kirjoitin suuresti kunnioittamieni sotaveteraanien ja heidän puolisoidensa kärsimyksistä asialliseen sävyyn. Tänään kirjoitellaan kieli poskessa rauhan ajan asepalveluksesta, jonka suorittaneita ei missään tapauksessa voi verrata sotaveteraaneihin. Ei pitäisi mainita samassa artikkelissakaan. Sen vuoksi pidin pari päivää taukoa artikkeleiden välillä.

Samalla saan avata lääketieteellisen koulutukseni laajuuden, se kun on monia kiinnostanut, koska olen rohjennut arvostella koulutettujen lääkäreiden virheitä aiemmissa artikkeleissani. En jaksa avautua kaikille yksitellen, joten leväytän totuuden tällä julkisella foorumilla kaikille kiinnostuneille kerralla.

Kaikki alkoi lokakuussa 1980. Ilmoittauduin Kontiorannan varuskuntaan, jossa minut määrättiin sissikomppaniaan. Muutaman kuukauden alokasajan jälkeen oli mahdollisuus hakeutua erikoistumaan haluamalleen alalle. Minä humanitäärisen mielenlaadun omaavana hain tietysti lääkintämieskurssille. ja tulin hyväksytyksi.

Kurssi alkoi Mikkelissä Karkialammella 30.12.80 ja päättyi 27.01.81. Tämän todistus lääkintämiesjälkeen olin valmis palvelemaan Kontiorannan sissikomppanian lääkintämiehenä sekä Kontiolahden varuskunnan sairaalassa lääkintämiehenä.

Siihen kysymykseen miten tämä koulutus auttaa minua tänä päivänä lääketieteellisissä pulmatilanteissa voin vastata suoralta kädeltä: Ei mitenkään. Ainoat asiat, jotka muistan monien mukavien sattumusten lisäksi tuolta ajalta ovat seuraavat. Vatsaan haavoittuneen aseveljen suolet kannattaa tunkea takaisin haavoittuneen vatsaonteloon mikäli ne ovat tipahtaneet hangelle ja pyörittää sideharsoa hänen ympärilleen, ennen kuin lähtee kantamaan häntä joukkosidontapaikalle, jossa lääkäri ompelee hänet kiinni. En ole tarvinnut hyödyntää tuota tietämystä rauhan aikana luojan kiitos.

Ensiapu- ja elvytysohjeet muistan myös hyvin ne vastasivat tuolloin Ea-1, Ea-2, Ea-3 kursseja. Nuo silloiset ohjeet ovat muuttuneet 37 vuoden aikana moneen kertaan. Silloin elvytettiin painamalla kymmenen kertaa ja puhaltamalla yhden kerran. Nämä määrät ovat vaihdelleet ja tänään ohje on kolmekymmentä painallusta ja kaksi puhallusta. Eli sekään oppi ei ole enää näennäisesti relevanttia.

Käytännössä vanha ja uusi elvytysoppi toimivat tositilanteissa varmasti yhtä hyvin. Lopputulos on tärkein tyyli on vapaa. Pääasia on se, että potilas pelastuu. Tätä taitoa olen tarvinnut viimeksi kaksi kuukautta sitten. Kaikkien ihmisten pitäisi opetella elvytystaidot ja onneksi julkisille paikoille on hankittu nykyään defibrilaattoreita, jotka opastavat elvyttäjiä ja ovat olleet mukana pelastamassa lukuisia ihmishenkiä.

Ettei tämäkin juttu menisi liian asialliseksi, otetaan seuraava käsivarsinauhalääkintämieskurssilla oppimani asia puheeksi. Saimme jokainen käsivarsinauhat, joissa on valkoisella pohjalla punainen risti. Se on kansainvälinen suojamerkki, joka suojaa haavoittuneiden sotilaiden pelastajia rintamalla. ” Kun tämä on käsivarressanne ryssä ei tohdi ampua teitä.” Tenhotti vääpeli Riisiö paatoksella Karkialammella tuolloin.

Oikeassahan Riisiö oli periaatteessa, Geneven sopimuksilla haavoittuneiden sotilaiden pelastajat ovat rauhoitettuja, eikä heitä saa ampua, kun he evakuoivat haavoittuneita etulinjasta. Nämä Geneven sopimukset ovat yhdessä sovitut säännöt sotimiselle ja kaikki maailman maat ovat ne ratifioineet. Siis periaatteessa näin, mutta käytännössä… Ajattelin asiaa mielessäni silloin ja jostain syystä mieleeni nousivat kapteeni Kaarnan sanat Tuntemattomasta sotilaasta: ”Sopii sopii, aina epäillä sopii.”

Nyt en enää epäile. Viimeisetkin lapsenuskon rippeet ovat karisseet. Pari vuotta sitten Venäjä suoritti sotarikoksen valloittamalla Etelä-Ukrainassa sijaitsevan autonomisen tasavallan, eli Krimin. Tappaen syyttömiä siviileitäkin suuret määrät. Tämä rikos jatkuu edelleen Ukrainassa, eikä venäjää ole saatu vastuuseen siitäkään, kun samaan aikaan Syyriassa heidän avustuksellaan jatkuu siviileiden teurastus. En usko, että heillä on kovinkaan korkea moraalinen kynnys päästää päiviltä haavoittunutta aseveljeään auttava lääkintämies olipa hänellä millainen käsivarsinauha tahansa. Venäjä rikkoo jatkuvasti, itsekin allekirjoittamaansa sopimusta.

Nyt kun tuokin kurssilla saamani tieto on todistettu vaihtoehtoiseksi faktaksi voidaan todeta että tuolta lääkintämieskurssilta saamani oppi ja sen mukanaan tuoma hyöty siviilielämässä on todettava vähintäänkin ohueksi, ellei suorastaan olemattomaksi. Terveydenhoidollisessa mielessä.

Koulutusta seurannut lääkintämiehen ura, joka kesti 129 päivää ei juurikaan palvelutodistusrikastuttanut lääkinnällisiä taitojani. Sotaharjoituksissa lääkintämiehen lääkintälaukussa oli sisältönä sidetarpeita, Vitalis-voidetta kevätahavan rohduttamiin huuliin tai naamaan. Sitten oli se ihmeellisiä monitoimipillereitä sisältävä purkki. Nuo ihmepillerit maistuivat erehdyttävästi salmiakilta, mutta ne tehosivat aina koskipa potilaalla päähän, perseeseen tai johonkin siltä väliltä. Ne vaikuttivat somaattisen puolen lisäksi myös mentaalipuolelle, niillä tasoittui niin masennus, kuin yltiöpäinen riehakkuuskin. Plasebovaikutus on tutkitusti voimakas.

Kovemmat olivat lääkkeet sodassa palvelleiden lääkintämiesten laukuissa. lääkintälaukkuSisältönä oli mm. Pervitiiniä ja Hota – pulveria, kummatkin sisälsivät saksassa valmistettua metamfetamiinia. Jos olivat lääkkeet kovempia kovemmat olivat myöskin ajat ja tilanne. Hota-pulverin sanotaan sisältäneen metamfetamiinia 70 luvulle saakka, koska monet tulivat aineelle riippuvaisiksi sodassa, niin saivat vieroittaa itsensä loiventaen.

Metsäkeikkojen, joita sisseillä oli paljon, ulkopuolella toimimme varuskunnan sairaalassa päivystäjinä ja samalla hoidimme myös sairaanhoitajan työt. Mittasimme kuumeet ja jaoimme lääkkeet potilaille ja lääkintämies talvipidimme kirjaa edellä mainituista tapahtumista tiukan protokollan mukaan. Näihin sairaalalla vietettyihin aikoihin liittyy oikein paljon muistoja, osa opettavaisia ja yksi riemukas muisto, jonka muistan varmasti koko elämäni.

Olin sairaalan päivystäjänä kaksi vuorokautta peräkkäin. Silloin emme edes käyneet komppaniassa iltaisin suoritettavassa nimenhuudossa, eli vahvuuslaskennassa, vaan olimme yönkin lääkintämies 2sairaalalla ja ilmoittauduimme komppaniaan puhelimitse. Yön aikana mittailimme kuumeita parin tunnin välein ja jaoimme lääkkeitä. Tämä vuoroni ei ollut se johon riemukas muisto sisältyy, muisto on vähemmän riemukas, mutta opettavainen.

Päivällä varuskuntasairaalan lääkäri tuli luokseni ja kysyi voisinko käydä Joensuussa pienellä asialla jos hän katsoo potilaiden perään ja kirjoittaa poistumisluvan. Vastasin hänelle myöntävästi, koska olimme päivystäneet monet vuorot yhdessä ja ystävystyneet kuukausien aikana. Hän oli suorittamassa varusmiespalvelustaan lääkärinä ja oli sotilasarvoltaan upseerikokelas. Siviilissä hän toimi erään pohjois-karjalaisen kunnan lääkärinä. Iältään hän oli lähes kymmenen vuotta minua vanhempi.

Hän kirjoitti minulle Pro auctore – lääkemääräyksen ja antoi hiukan rahaa. Reseptissä oli yksi ainoa lääke Spiritus Fortis 500ml. Kurvasin lähellä sijaitsevan Joensuun apteekissa autollani, enkä kauaa viipynytkään. Illalla menimme taas sairaalan kellariin heittämään dartsia ja juttelemaan, kuten aina ennenkin hoitokiertojeni välillä. Hän oli blandannut pirtua vedellä sopivasti ja naukkailimme sitä jutustelun lomassa. Täytyy tunnustaa, että sekoitus oli petollista nuorelle miehelle ja taisi kyllä olla vanhemmallekin, koska molemmat unohdimme keskustelun tuoksinassa  kuumeen mittaukset ja lääkkeen jaot.

Paransimme maailmaa kellarissa innokkaasti ja potilaat nukkuivat autuaasti, kukaan ei häirinnyt heitä kuumeen mittauksilla, lääkkeiden jaosta puhumattakaan. Aamulla kun heräsin hoitopäiväkirja oli tyhjä ja kaikki lääkkeet doseteissaan. Päätä jyskytti, yrjötti ja paniikki yritti hiipiä kroppaan. Onneksi kysymyksessä ei ollut oikea sairaala, kaikki lääkkeet olivat plaseboja ja kaikki potilaat olivat onneksi valepotilaita, jotka olivat halunneet hiukan lepolomaa paremmilla patjoilla ja pehmeämmän leivän äärellä. Sairaalalla kaikki saivat pehmyttä leipää ja nukkua vaahtomuovipatjalla kahden lakanan välissä. Komppaniassa oli vanhat, kovat ja muhkuraiset matrassit. ja leipänä oli kova näkkäri. Kaikki oikeasti sairaat siirsimme ambulanssilla pikaisesti pohjois- karjalan keskussairaalaan tai Lahteen sotilassairaala Tilkkaan.

Onni onnettomuudessa. Saatoin hyvällä omallatunnolla väärentää kaikkien kohdalle kuumeet. Kysyttyäni jokaiselta ensin haluatko vielä makailla täällä vai painaako koti-ikävä, että lomillekin pitäisi päästä. Jos joku halusi levätä, eikä lomavuoro painanut päälle kirjoitin kuumelukemat nousevan käyrän mukaan ja joilla lomavuoro olisi seuraavana viikonloppuna lukemat lähtivät kummasti laskemaan. Lomat paloivat nimittäin armotta, jos kuumetta oli vielä lähtöä edeltävänä päivänä. Itsehän pojat hommasivat kuumeen ja säätelivät sitä hankaamalla kuumemittaria vilttiin. sillä lailla vanhan elohopeakuumemittarin sai manipuloitua tarkasti haluamaansa lämpöön.

Jotkut nuoremman ikäluokan varusmiehet erehtyivät hommaamaan itsensä sairaalaan esittämällä, että heillä on ripuli. Näille sankareille patenttilääke oli se, että lääkäri määräsi heidät eristysosastolle ja nestepaastolle useammaksi päiväksi. He saivat ainoastaan teetä ja vettä rajattomasti eikä ollenkaan ruokaa.

Päivystäjän tehtäviin kuului ilmoittaa läheisen ruokalan keittiölle potilaslukumäärä ja noutaa sen jälkeen työnnettävällä kärryllä lämpöastioihin pakatut ruoat sairaalalle, jossa potilaat söivät sairaalan ruokalassa yhdessä. Eristysosasto oli ruokalan vieressä lasioven takana, johon herkullinen ruoan tuoksu leijaili väkisin, kun ovesta kuljettiin. Potilaat eivät saaneet tulla sieltä yleiselle puolelle, eikä kukaan saanut mennä sinne paitsi lääkintämies, joka mittasi heidänkin lämpönsä tarkisti terveydentilan.

Terveitä nuoria miehiä kaikki olivat, mutta pari päivää ilman ruokaa oli näille kasvaville reilusti alle kaksikymppisille pojille liikaa. He olivat lähteneet jonkin aikaa sitten äidin lihapatojen äärestä valtion leipiin, eikä armeijan ruoassa mitään vikaa ollut, se oli hyvää eikä sitä säännöstelty, mutta oman töppäyksensä vuoksi nämä silloiset isänmaantoivot, nykyiset nostoväkimiehet joutuivat kärsimään nälästä.

Tuntui, että heikoimmalla sankarilla alkoi mieli mennä todella apeaksi, kun hän itkua tuhraten kysyi minulta, että enkö voisi tuoda jotakin syötävää hänelle. Sanoin, että älähän hätäile, kyllä me selvitään näin matalasta kaivosta. Ruokailun jälkeen vein tyhjät lämpöastiat kärryillä keittiölle pestäväksi. Kuljimme kärryinemme takaovesta keittiön varastohyllyjen välistä, joten paluumatkalla nappasin suuren leipäpaketin, kourallisen voinappeja ja kilon purkin nötköttiä, eli sika nauta säilykelihaa. Vein tämän annoksen  näille kolmelle sankarille iltapalaksi ja kielsin kertomasta kenellekään. Lisäsin sairaalan toimiston kaapista lähetykseen yhden kertakäyttöskalpellin, että ei sormilla tarvitse voita levittää eikä lihaa tonkia.

Aamulla, ensimmäisellä kierrollani  nämä kolme urhokasta olivat virkeitä ja taistelutahto oli palannut. lihapurkin sisältö, kaikki leivät ja voinapit olivat kadonneet parempiin suihin. Yhteen ääneen he vakuuttivat minulle, että sanovat lääkärinkierrolla olevansa terveitä ja haluavansa palvelukseen. Toivotin tervetulleeksi uudelleen tarvittaessa, mutta sanoin myös, että paskataudin takia ei kannata tulla, ellei oikeasti kärsi siitä. Siihen tautiin nestepaasto on aivan oikea lääke.

Luulen, että tuo edellä mainittu oli humanitäärisin teko, jonka minä suomen armeijassa palvellessani sain tehdyksi. Ruokin kolme nälkäistä ihmistä varastamalla suomen valtion muonavarastosta ruokaa. Mielestäni toimin oikein, koska kyse on rauhanajan palveluksesta. Sodassa taistelijat joutuivat olemaan paljon pidempiä aikoja ilman kelvollista ruokaa.

Nyt olen julkisesti tunnustanut kaksi palvelusrikosta juopottelun palveluspaikalla, sekä valtiolta varastamisen. Mielestäni rikokset ovat vanhentuneet, mutta kaiken varalta valmistaudun siihen, että sotilaspoliisi kolkuttaa jonain päivänä ovelleni ja vie minut kenttäoikeuteen ja joudun tekosistani tuomiolle. Kärsin tuomioni valittamatta, kuin mies. Uskon, että en sentään teloituskomppanian eteen joudu.

Riemukkain muisto palvelusajalta ajoittuu keväiseen aamuun, olin silloinkin lääkintämies 1sairaalan päivystäjänä, kun päivystyksen puhelin pärähti soimaan. Vastasin virallisesti, koska eihän sitä tiennyt millainen eversti siellä milloinkin soittelee. Yllätyksekseni luurista kuului silloisen anoppini ääni, joka ilmoitti minulle toisen tyttäreni syntyneen yöllä. Olin tietenkin onnesta sekaisin ja puhelun loputtua singahdin tuolistani ylös ja marssin saman tien viereiseen toimistoon ja ilmoitin ilosanoman sairaalan johtavalle upseerille. Tämä sanoi minulle: ”Mitäs sinä vielä siinä seisot mene katsomaan lastasi.” samalla hän otti pöytälaatikostaan loma-anomuskaavakkeen kirjoitti siihen nimensä ja sotilasarvonsa puoltajaksi ja loman syyksi kuntoisuusloma. Sitten hän vielä sanoi: ” Kun menet komppaniaan vaihtamaan lomapukua ota komppanian päällikön allekirjoitus lomalappuusi soitan hänelle heti. Tämä loma on myönnetty sinulle nyt. Laitoin siihen tämän päivän alkupäiväksi laita itse päättymispäivä, pidä niin pitkä loma, kuin katsot ansainneesi.

Voitte kuvitella, että minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. puolen tunnin kuluttua painoin nilkka suorana kuutostietä pohjoista kohti ja tunnustelin kasvojani, että mikäs siellä tuntuu kiristävän. No se kiristävä tunne johtui siitä, että leveä hymy oli juuttunut kasvoilleni. Olin tosi onnellinen mies sillä hetkellä. päivä oli 5.5.1981. Tasan kuukausi ennen, kuin kotiutuspäiväni olisi. Pääsin näkemään tyttäreni heti tuoreeltaan ja ehdin omakätisesti tuomaan hänet kotiin pia armeijakolmen päivän ikäisenä.

Kaikkien lasteni syntymät ovat olleet yhtä riemukkaita tapahtumia, mutta tämä on ainoa, joka ajoittuu varusmiesajalleni. Lapseni syntymän aiheuttama riemu ankkuroi mieleeni sairaalan päivystyspöydän ja pöydällä olleen lankapuhelimen, koska kuulin mieltäni syvästi koskettaneen uutisen yllättäen siitä, se palaa aina mieleeni, kun ajattelen tyttäreni syntymää, kun taas ajattelen sairaalan pöytää ja puhelinta tyttäreni syntymä palaa mieleeni. Juuri näin vahvat assosiaatiot syntyvät. Mietiskelin näitä kun katselin valokuvia tuolta ajalta pitkästä aikaa. Laitan myös autenttiset kuvat tähän artikkeliin, kunhan retusoin itseni tuntemattomaksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

Iloa onnellisuutta ja ”respectiä”

Vapun aaton aattona järjestyi hiukan aikaa kirjoitella. Tänään ulkoilemme äitini kanssa keväisessä ilmassa vähän aikaa kerrallaan. Hänen kuntonsa on kotiutumisen jälkeen parantunut huomattavasti, paitsi muisti. lähimuisti tuntuu vain huononevan, johtunee ylimääräisestä paineesta aivokammioissa.

Veljeni oli aloittanut ulkoiluttamisen jo viime sunnuntaina ja maanantaina he olivat käyneet noutamassa postin laatikolta yhdessä. Matkaa tuolle reissulle kertyy reilu 150 metriä. Vaihdoimme vuoroja maanantaina ja sen jälkeen säät eivät ole suosineet ulkoilua, mutta muita aktiviteetteja äidillä on ollut joka päivälle.

äidin jalkahoitoTiistaina hän oli tunnin jalkahoidossa, joka teki hyvää paitsi jaloille, myös mielialalle, kun pääsi ensimmäisen kerran elämässään oikealle jalkahoitajalle. Keskiviikkona Tuttu sairaanhoitaja kävi ottamassa verikokeita ja perjantaina kunnan omaishoidon palveluohjaaja kävi kertomassa kunnan tarjoamista palveluista kotihoitoon. Kaikkina päivinä hän on saanut toteuttaa itseään, joko tiskaamalla tiskit tai keittämällä kahvit ja kattamalla pöydän. Nämä näennäisen pienet jutut kasvattavat hänen muistisairauden huonontamaa itsetuntoaan uskomattoman paljon. Hän on viikon varrella useaan kertaan todennut: ”En olisi uskonut, että vielä pystyn itse hoitamaan näitä hommia. Minähän paranen näköjään entiselleni.”

anu armeija (3)Viime viikolla vanhempi tyttäreni oli käynyt parikin kertaa mummonsa luona ja käyttänyt mummon suihkussa ja tuonut laittamaansa kotiruokaa äidille ja veljelleni. Nämä läheisen ihmisen suihkuttelut, läsnäolot ja omakätisesti tehdyn kotiruoan tarjoilut ovat äidin tilanteessa myös kaikkein parasta lääkettä, omien onnistuneiden työsuoritusten lisäksi. Äidin terveyskehitys on menossa oikeaan suuntaan, pitkän ja vaikean laskukauden jälkeen.

Että postaukseni ei jäisi ihan tyngäksi lisään tähän muutaman sanan veteraaneista pari päivää sitten olleen veteraanipäivän innoittamana. Nämä suuresti kunnioittamani tervaskannot vähenevät yhä kiihtyvällä nopeudella keskuudestamme. Tänään heitä on elossa enää 17000, keski-iän ollessa jo 91 vuotta. Arvostan heidän uhrautumistaan suuresti. He uhrasivat parhaat nuoruusvuotensa, suuri osa n. 5 vuotta elämästään itsenäisen isänmaamme puolesta, että me voimme elää tämän päivän Suomessa itsenäisessä sivistysvaltiossa yltäkylläistä, ihmisarvoista elämää. Suuri osa antoi myös kaikkein kalleimpansa, eli henkensä isänmaamme puolesta. Rauha edesmenneiden taistelijoiden muistolle ja antakaamme kaikki nöyrä arvostuksemme ja apumme kaikille vielä eläville veteraaneille.

Kukaan sodassa olleista ei selvinnyt ehjänä kotiin, jos nahka säilyi ehjänä, eikä saanut sirpaletta tai luotia siipeensä ei saanut fyysistä traumaa, mutta kukaan ei selvinnyt henkisesti ehjänä. Tuollainen kokemus jättää aina jälkeensä psyykkisen trauman. Nämä henkiset sotavammat ovat saattaneet monellakin olla piilevänä aivokuoressa vuosikymmenet. Tänä päivänä monet heistä käyvät taistelunsa uudelleen joka yö.

Juttelin hiljattain herttaisen lähes yhdeksänkymmentävuotiaan mummun kanssa. Hän toimii omaishoitajana sotaveteraanimiehelleen. Hän kertoi, että hänen täytyy päästä kahdeksi vuorokaudeksi viikossa itse hoitoon, koska kotona hän ei saa nukkua öisin ollenkaan. Puoliso huutaa unissaan kovaan ääneen, kun sodan kauhut palaavat toden tuntuisina hänen uniinsa. Surullista.

Minun on helppo uskoa häntä. Niinhän se meidän useimpien ihmisten muisti toimii loppuiällä. Tuoreemmat tapahtumat unohtuvat ja vanhemmat nousevat pintaan. Vietin muutaman kuukauden isäni seurana hänen loppuaikanaan ja päivät hän mielellään enimmäkseen nukkui, mutta illalla aktivoitui vieraillakseen unien siivin nuoruutensa maisemissa ja keskusteli kiihkeästi kovaan ääneen kavereidensa kanssa. Välillä nauraen äänekkäästi, hauskaa tuntui olevan.

Aamulla, kun tiedustelin: ”Missä se isä viime yön vietti, kun tuntui olevan kovasti juttuseuraa ja hauskaakin oli? Hän kertoi seikkaperäisesti Paikan ja kaverit, missä ja keiden kanssa oli jutustellut koko yön. Kun kerroin varovasti, että unta sen täytyy olla, koska nuo juttukaverit ovat kaikki olleet mullan alla jo vuosikymmeniä ja tuo suuri hirsitalokin on romahtanut maan tasalle jo ammoisina aikoina. Hänen oli vaikea uskoa minua. Hän sanoi: ”Kyllä minä uskon sinua, mutta vaikeaa se on, koska se oli niin toden tuntuista.”

Joskus hän sanoi aamulla, että: ” Vie minut kotiin omalle mökille, kun minä olen ollut koko yön täällä naapurissa.” Mainiten naapurin nimen, jossa oli muka ollut. Toisinaan unimoodi ei lähtenyt häneltä päältä, ennen kuin talutin hänet ulko-ovelle ja näytin hänelle omaa pihaansa ja sanoin: ” Katsellaan hetki tässä viileässä ilmassa pihalle, niin huomaat, että olet oman mökkisi lämmössä, etkä naapurissa.

Isäni paluu nuoruuteen oli hänestä silminnähden mukavaa, mutta isäni 1928:n syntyneenä ei ollutkaan tarvinnut olla sotatantereella taistelemassa isänmaamme puolesta oman henkensä uhalla. Hänen muistelunsa olivat leppoisampia, Mutta ajatelkaapa millaisia unikuvia veteraanimme näkevät samassa tilanteessa. Yksi kerta sitä kauheutta ja kärsimystä ei heille riittänyt. Joskus on vaan vaikea ymmärtää, kuinka epätasaisesti kärsimykset jakaantuvat. Myötätuntomme on veteraanien ja heidän omaistensa puolella. Suuri ”respecti” heille.

 

Hetki on juuri nyt

Hei! Kaikille syöpäläisille ja terveille seuraajillemme. Toivotan kaikille oikein ihanaa ja onnellista, aurinkoista, kevättalvista sunnuntaita. Miksikö….? Siksi, että sellainen päivä meillä kaikilla on juuri käsillä.

Kaikki riippuu omasta asenteestamme. Meillä jokaisella on omat pirumme, Jollakin kolottaa päätä, toisella taas persettä. Jollakin vetää lonkasta, kun toisella vastaavasti vetää silmiä kieroon. Jollakin meistä on kaikki nuo vaivat ja paljon lisääkin.
En vähättele kenenkään subjektiivisia tuntemuksia tai vaivoja. En todellakaan. Tiedän kokemuksesta, että valittamalla ei mikään vaiva ainakaan parane, päin vastoin.

Siirtämällä fokuksemme positiivisiin asioihin ja keskittymällä pieniinkin ilon hetkiin, joita elämä meille kaikille tarjoaa parannamme oloamme ja terveyttämme parhaiten.

Kahvit ja jäätelöVietimme eilen vaimoni kanssa syöpälöydökseni vuosipäivää, joka oli jo neljäs. Hetken, mutta vain hetken, muistelimme sitä helvetillistä henkistä ja fyysistä tuskaa, jota koimme tuolloin. Epätietoisuuden vallassa, kun elämältämme putosi pohja pois. Toivon pilkahdustakaan ei näkynyt mistään. Kuntoni vain huononi. Pienisoluinen keuhkosyöpäkasvain kasvoi todella nopeasti, täyttäen vasemman keuhkon ja välikarsinan. Ympäröiden aortan, halvaannuttaen kurkunpään ja äänihuulien hermot. En pystynyt syömään, juomaan, enkä puhumaan….

Vaimoni epäitsekkään ja tinkimättömän luonteen ansiosta olen kirjoittamassa tätä juttua tänään. Hän piti positiivisuutta yllä, samalla, kun etsi sopivaa lääkitystä tappavaan tautiini. Ilman häntä olisin kasvanut koiranputkea jossakin luupuistossa, jo vuosia.valkoinen orkidea

Keskityimme eilen nauttimaan toisistamme ja ihanasta elämästämme kahdestaan täällä ihanassa kotikaupungissamme. Syöden ja juoden hyvin. Ajattelematta tiukkaa, terveellistä ruokavaliotamme hetkeäkään. Elämänilo, joka oli käsinkosketeltavissa koko eilisen päivän ja yön on edelleen hyvin voimakkaasti läsnä tänäänkin ja pitkälle tulevaisuuteen, vaikka juuri nyt elämässämme tapahtuukin toisaalla hyvinkin raskaita asioita. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että tämä kotiloma reissumme on ollut erityisen voimaannuttava. Jaksamme taas tänään lähteä maalle jatkamaan omaishoitourakkaamme.

Kaikella tällä edellä kirjoittamallani haluan sanoa vain sen yksinkertaisen asian, että elämä ja sen ilot ja onnen hetket on osattava elää silloin, kun se hetki on käsillä. Tähän voisin lisätä vanhan japanilaisen sananlaskun: ”Nauti kirsikankukista nyt, sillä ensiyön myrskytuuli voi viedä ne mennessään.”

Mieleeni nousi muisto yli kolmenkymmenen vuoden takaa, kun nuorena perheenisänä jouduin kaupparatsun ammattini vuoksi viettämään paljon yksinäisiä hotelliöitä. Perhettä ikävöidessä ja huolehtiessa uni ei aina tullut, eli kuvaannollisesti sanottuna pielus ei ollut tarpeeksi pehmeä, tuntui kuin tyynyliinan sisällä olisi ollut kivi.
BibliaSilloin tuli kaivettua, jokaisen hotellihuoneen pöytälaatikosta löytyvä Gideon-veljien lahjoittama biblia luettavakseen. Tuolla kerralla en ehtinyt pidemmälle, kun avasin kansilehden, ensimmäiselle valkoiselle sivulle oli joku uneton reppuri kirjoittanut mustekynällä tekstin: ”Se joka murehtii menneitä ja tulevia, varastaa itseltään nykyhetken.” Tuon aforismin olen muistanut siitä saakka. En tiedä onko se laina joltakin, vai oliko se jonkun kokeneemman kauppamatkustajan hengen tuote. Sadat yksinäiset hotelliyöt saavat kauppamiehistäkin esiin filosofisia taitoja. Ehkä hotellihuoneen minibaarillakin on joskus oma osuutensa.

Nyt kun kirjoitusaikaa tuli yllättäen lisää. Lähdimme nimittäin jo matkaan ja vaimoni ajaessa voin kirjoittaa pidempään. Haluaisin tässä korjata hiukan aiemmassa postauksessani vajavaiseksi jäänyttä vertausta. Kyseessä oli 4.2.2017 kirjoittamani artikkeli ”Hyvää syöpäpäivää kaikille.” Siinä vertasin elämää suoraan lähetykseen, josta ei tule uusintoja, eikä sitä voi kelata takaisin. Se menee kerralla purkkiin.
Tottahan tämä oli, mutta mainitsematta jäi kokonaan se, että ei sitä voi kelata eteenpäinkään niin kuin nykyään digiaikana on tapana. Tallennetaan kaikki ohjelmat pilvipalvelimelle ja katsotaan mieluisat kohdat, kun itselle sopii. Epämieluisat kohdat voi kelata helposti yli. Elämässä tätä ei voi tehdä. Kun eteen tulee vaikkapa jalan amputointi, sitä kohtaa ei voi kelata pois. Respectasta uusi jalka alle ja matka jatkuu. Sitä on elämä.

Mutta nyt palaan alkuperäiseen teemaan halusin muistuttaa teitä, rakkaat lukijamme, että älkää tuhlatko elämäänne murehtimiseen, vaan uskaltakaa elää onneanne ja nauttia siitä se on nimittäin juuri tässä ja nyt. Eikä joskus ”sitku”.

”Huoli on mielen läpi kiemurteleva kapea puronen. Jos sitä ruokitaan, se uurtaa uoman, johon kaikki muut ajatukset valuvat.”
– A.S. Roche

”Monet ihmiset jäävät onnesta osattomiksi: eivät siksi, etteivätkö he löytäisi sitä, vaan siksi, että he eivät pysähdy nauttimaan siitä.”
– William Feather

Museo autoPS. Matkallamme tuli vastaan komeita ja hyvin laitettuja vanhoja museo kuorma-autoja, joista ehdimme napata pari kuvaa.Petteri

Erään matkan pää

Tasan viikko sitten, kauniina, aurinkoisena maaliskuun aamuna eräs merkittävä matka päättyi tässä ajassa. Isäni nukkui ikiuneen, rauhallisesti omassa kodissaan, omassa vuoteessaan. Hän sai lähteä, kuten oli tahtonutkin. Osa hänelle rakkaimmista ihmisistä oli läsnä hänen viimeiseen sydämenlyöntiinsä saakka.

”Katkerinta tämän päivän surussa
on muisto eilisen ilosta.”
-Kahlil Gibran

Mainitsin aloituskappaleessa ”eräs merkittävä matka päättyi tässä ajassa”. Jokaisen ihmisen elämä on  merkittävä. Ei ole merkityksetöntä elämää. Kaikkien elämä on yhtä merkittävä. Minulle oman isäni elämä on tavallaan fundamentti, perusta jota ilman ei olisi minuakaan, eikä myöskään minun lapsiani eikä lapsenlapsiani jne.

Minä olen perinyt hänen genominsa, jonka olen jakanut omille perillisilleni ja he omilleen. Geeniperimä jalostuu ja sekoittuu miljardien vuosien saatossa, mutta toivotaan, että parhaat puolet periytyvät voittopuolisemmin.

”Ei se ole rikkain, joka on eniten säästänyt, ei,
se on rikkain joka on eniten antanut.”
-Kahlil Gibran

Minä olen kiitollinen jokaisesta geenistä, jotka sinulta sain. Kiitos Isä, että sain kulkea näin pitkän matkan kanssasi yhteistä elämän polkua.

Tie ei jatku loputtomiin.
On siunaus saada kulkea sitä jonkin matkaa,
mutta kerran se päättyy.
Ole siis kaiken aikaa valmis jäähyväisiin.
– Paolo Coelho –

 

 

 

 

 

 

Hyvää syöpäpäivää kaikille!

Helmikuun 4. päivänä on vietetty maailman syöpäpäivää jo vuodesta 2005. Niin tänäänkin. Siksi ajattelin laittaa muutaman sanan aiheesta, vaikka toimin silloin omia ohjeitani vastaan. Olin nimittäin päättänyt, että tänään lasken stressihormonitasoani ja nukun univajettani pois, syöden torkkujen välillä pieniä terveellisiä aterioita.

Olen toki toiminut niin koko päivän tähän saakka ja tunnen univajeen aiheuttaman stressihormonitason laskevan. Eikä pieni kevyehkö kirjoitelma stressiä nosta, päin vastoin. Olen ollut koko päivän yksin hiljaisuudessa, omissa ajatuksissani. Vaimoni lähti aamulla aikaisin aiemmin sovitulle työkeikalleen reilun sadan kilometrin päähän, jättäen minut palautumaan haasteellisen viikon mukanaan tuomista paineista.

Palaan lopuksi vielä tähän kuluneeseen viikkoon ja itsenikin aiheuttamiin stressin aiheisiin, mutta nyt hetkeksi syöpäpäivän teemaan, jonka olin kiireissäni unohtanut. Huomasin vasta nyt illalla syöpäpäivän olleen ja lähes menneen. Koen velvollisuudekseni ”sisäpiiriläisenä”, syöpäläisenä itsekin, tuoda muutaman ajatukseni esille. En kuvittele olevani pätevä neuvomaan ketään, mutta sattuneesta syystä olen tutkinut paljon syöpään liittyviä asioita ja syövän aiheuttajia, kuten myös syöpää estäviä asioita ja syövästä paranemisen mahdollisuuksia.

Kuulostaa tylyltä, mutta jonkun tämäkin on sanottava. En halua syyllistää syöpäsairaita, koska tiedän, että syöpään sairastuminen on henkisesti ja fyysisesti aivan liian raskas kohtalo kenelle tahansa. Puhunkin lähinnä itsestäni, jokainen syöpään sairastumista pelkäävä toivottavasti ottaa minun virheistäni oppia ja tekee omat johtopäätöksensä.

Minä ainakin sanon omalta osaltani, että itse olen syöpään sairastumistani edesauttanut. Polttaen runsaasti tupakkaa yli neljäkymmentä vuotta, viimeiset vuosikymmenet sikareita. Juoden alkoholia, joka on käyttökelpoinen aine liuottimena. Esimerkiksi tuulilasinpesuaineena, käsidesinä, ja putkenhuuhteluaineena, mutta ihmisen elimistöön joutuessaan voimakkaasti keskushermostoon vaikuttava myrkky, joka tuhoaa aivosoluja, aiheuttaa syöpää, ja laskee ihmisen aivotoiminnan lapsen tasolle, jolloin kännissä tehdyt päätöksetkin ovat lähinnä lapsellisia. Vain muutamia vakavia viinan aiheuttamia haittoja mainitakseni, jokainen voi mielessään jatkaa tätä listaa. Olen syönyt myös runsaasti punaista lihaa, myös prosessoituna.

Kaikki edellisessä kappaleessa luettelemani tuotteet ovat WHO:n voimakkaasti syöpää aiheuttavien aineiden listalla samalla tasolla. Kun tämän maailman terveysjärjestön listan sisäistää, voimme syyttää lähinnä omia elintapojamme syöpäsairauksien räjähdysmäisestä lisääntymisestä viime vuosikymmeninä. Esimerkiksi lihaa suomessa syötiin vielä viisikymmentäluvulla vain kymmenen prosenttia siitä määrästä, mitä tänään syödään. Kuulostaa kauhealta, kun ymmärtää vielä sen mitä kaikkea tuhoa tuon lihamäärän tuottaminen aiheuttaa.

Kuten aiemmin mainitsin en halua syyllistää syöpään sairastuneita, haluan antaa ajattelemisen aihetta terveille ihmisille, että he kiinnittäisivät huomiota elintapoihinsa ja tarkkailisivat omaa terveyttään paremmin, kuin minä olen tehnyt. Meillä ihmisillä on usein tapana ajatella, että ei se syöpä minulle tule. Tuo perustuu samaan illuusioon, kuin länsimaalainen oman kuolemattomuuden harha. Kaikki toiset kuolevat, mutta minä en koskaan.

Juttelin läheisen ystäväni kanssa hiljattain syövästä hänen aloitteestaan. Hän on minua hiukan nuorempi mies ja tuntui olevan huolissaan omasta terveydestään. Hänen suhtautumisensa asiaan oli se, että miten minä nyt vältyn syövältä ja miten minä tiedän, jos minulle tulee syöpä? Hänen mielestään yhteiskunnan olisi testattava ja kontrolloitava kansalaisiaan jatkuvasti. Jouduin selittämään hänelle, että ei se niin voi olla. Kyllä meidän kaikkien ihmisten  on otettava vastuu omasta elämästämme, päätöksistämme ja valinnoistamme.

Ystäväni purkausta kuunnellessani mieleeni tuli vanha sanonta aidan yli menemisestä siltä kohden, josta aita on matalin. Nykyään me ihmiset emme viitsisi mennä edes siitä matalalta kohdalta aidan yli, vaan menisimme mieluiten veräjän kohdalta, missä aitaa ei ole ollenkaan.

Syöpä on maailman yleisin kuolinsyy kaikki ikäluokat huomioiden. Työikäisten yleisin kuolinsyy on alkoholi. Oikeaa tietoa saa nykyään helposti esim. syöpäjärjestöiltä, jos hiukan viitsii hakea. Ei kannata kulkea laput silmillä. Elämä on kuin suora lähetys, jota ei voi elää uusintana, eikä kelata takaisin. Se menee kerralla purkkiin. Tähän teemaan taitaisi sopia purkkia paremmin sana uurna.

Tämä kappale sisältää sen pahimman syöpää aiheuttavan asian, eli stressihormonitason nousun. Nykyään meillä ihmisillä on itsetehtyä kiirettä ja ylisuorittamista, se on olevinaan trendikästä, mutta vaikka se olisi vain päälle liimattua muodikasta hössöttämistä se kuitenkin nostaa oikeasti stressitasoa ja sairastuttaa meitä, sekä nostaa ihan oikeasti syöpään sairastumisen riskiä.

Lupasin lopuksi palata stressaavaan viime viikkoon. Sairaiden vanhempieni omaishoitajana toimiminen nostaa tietenkin stressiä meillä molemmilla vaimollani ja minulla. Suurin stressin aiheuttaja siinä on tietysti emotionaalinen puoli. Vanhempieni terveyden hiipuminen ja huoli heidän selviytymisestään painaa mieltä öin ja päivin.

Tunnemme kuitenkin suurta kiitollisuutta siitä, että olemme saaneet voimia taistella heidän rinnallaan. Tyttäreni ovat myös osallistuneet masentuneen, muistisairaan äitini ilostuttamiseen. Pienet onnen hetket ja ilot ovat hänen tilanteessaan uskomattoman kallisarvoisia. Masennus ja sen aiheuttama muistisairaus johtuu hänen tapauksessaan riittämättömyyden tunteesta, jota ei ainakaan paranna isäni suvaitsevaisuuskeskuksen pieneneminen otsalohkon surkastumisen vuoksi. Iän mukanaan tuoma muutos, joka kuuluu vanhenemiseen. Siltä mieheltä ei juuri kiitosta, eikä arvostusta ole saanut ennenkään, nyt vielä vähemmän. Sanon tämän kaikella rakkaudella onhan hän oma isäni. Yritämme toimia niin, että he saisivat asua loppuun asti omassa kodissaan.

Edellä kerrottu johtaa kuitenkin siihen, että emme itse saa olla omassa kodissamme, kuin muutaman päivän silloin tällöin. Kukaan muu ei mielellään poistu päiväksikään mukavuusalueeltaan, eli omasta kodistaan, emme mekään poistuisi, mutta jonkun on uhrauduttava. Onneksi saimme kuitenkin veljeni tulemaan muutamaksi päiväksi tuuraamaan, että pääsimme edes hetkeksi henkäisemään kotiin ja keräämään voimia ensi viikolle, tai oikeammin minä olen saanut vasta levätä tämän päivän. Vaimoni lähti työkeikalle aikaisin aamulla eikä vielä ole päässyt lepäämään kotiin, vaikka kello on jo 20.30, kun tätä naputtelen.

Olen huolissani vaimoni jaksamisesta, koska hänen osansa on kohtuuton. Hän joutuu valtavan paineen alaiseksi, koska taloutemme on todella tiukalla sairauteni vuoksi, eikä yhtään rokulipäivää olisi vara pitää. Samalla hän kantaa sydämellään suurta taakkaa minun sairauteni uusiutumisesta, uusiutumisen vaaraa nostaa valtavasti jatkuva stressi ja univaje. Tätä eivät terveet, paremmin toimeentulevat käsitä.

Loppu toimikoon kevennyksenä hiukan synkkäsieluisia sävyjäkin saaneessa kirjoituksessani, joka oli alun perin tarkoitettu kevyeksi postaukseksi. Tuli kuitenkin kerrottua ihan alleviivattuna mielestäni tärkein syöpää aiheuttava asia, eli stressi. Kerron kuinka omalla itsepäisyydelläni ja tyhmyydelläni sain eilen oman stressini nousemaan rajoitintappiin saakka.

Eilinen päivä alkoi, kuten muutkin päivät kuluneella viikolla. Ajelin aamuviiden jälkeen katsomaan, kuinka vanhempani olivat yön pärjänneet. En ollut huolissani, koska aina iltaisin olemme laittamassa heidät nukkumaan ja toivotamme hyvät yöt vannottaen, että on soitettava heti meille, jos jokin seikka askarruttaa tai sattuu jotain odottamatonta. Tarvittaessa ehdimme alle viidessä minuutissa heidän luokseen jos hätä tulee, matkaa on vain 750 metriä. Eikä soittoa ollut tullut.

Yöllä oli kuitenkin satanut yli kymmenen senttiä lunta ja autoni jäi mäen päälle tasaiselle pihalle kiinni. Jouduin lapioimaan puoli tuntia ja kantamaan hiekkaa vetävien pyörien alle ennen kuin sain autoni liikkeelle. siinä meni ensimmäinen paita märäksi. En vielä kuitenkaan, rauhallisena miehenä, hermostunut. Kyseltyäni yön kuulumiset lähdin hakemaan traktoria sieltä 750 metrin päästä. Kun saavuin pienellä takaveto Taavetilla linko perässä pihaan toisesta takapyörästä oli jääketju pudonnut pois ja kun ajoin sillä pihan perällä umpihankeen Taavetti päätti jäädä siihen, eikä suostunut lähtemään pois, vaikka kuinka jauhatin sillä sutia. Nytkytin edestakaisin, mutta se painui vain syvempään.

Tässä vaiheessa vähemmän itsepäinen ihminen olisi nostanut kädet pystyyn ja soittanut noin viidenkymmenen metrin päässä asuvalle naapurille, että tuletko nykäisemään omalla traktorillasi meidän Taavetin hangesta, sitä isänikin ehdotti. Siitä huolimatta tai juuri siksi sanoin että: ”ei soiteta, kyllä minä sen siitä saan irti, kun olen sen upottanutkin.” Vaikka tiesin, että naapurin isäntä avuliaana miehenä olisi mielellään käynyt nykäisemässä traktorin hangesta.

Siinä vaiheessa, kun vaimoni tuli kävellen katsomaan, että minne se ukko oli jäänyt olin saanut upotettua traktorin niin syvälle, että ketjullinen takapyörä oli akseliaan myöten maan sisässä ja traktorin koppi nojasi tukevasti viereisen aitan räystääseen. Räystään kulma oli kappaleina ja vaarana oli, että rinteessä, korkeilla betonisilla pylväillä sijaitseva aitta kaatuu kyljelleen mäen alle. Ainoa suunta mihin Taavetti näytti haluavan mennä oli Australia.

Kun olimme vaimoni kanssa lapioineet tunnin lunta ja kantaneet läheisestä liiteristä motin koivuhalkoja pyörän alle uponneen traktorin nostamiseksi, molempien kaikki paidat ja takitkin olivat läpimärkiä, eikä Taavetti näyttänyt merkkiäkään siitä, että haluaisi luopua saavuttamastaan asemasta ja minä olin jo niin heikossa kunnossa, että en jaksanut nousta traktorin koppiin, suostuin tunnustamaan virheeni ja soitin nöyrästi naapurin Vilkille ja viiden minuutin kuluttua Taavetti oli vetäisty pihaan kovalle maalle.

Pääsin jatkamaan linkousurakkaani ja vaimoni sanoi hymyillen lähtiessään kävelemään takaisin, että ethän aja Taavettia takaisin samaan kuoppaan, jotta päästään viimeinkin lähtemään kotikaupunkiin. Tuli taas todistettua, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Tänä aamuna se vasta tuntuikin, kun yritin nousta sängystä. Jokainen lihas tuntui huutavan tuskissaan, että olikohan tuossa hommassa taas järjen hiventäkään.

Peräänkuulutin artikkelin puolivälissä sitä, että meillä itsellämme on vastuu omasta terveydestämme. Liitän tähän loppuun lainauksen, joka antaa ajattelemisen aihetta tästä teemasta.

” Ihminen ei ole mitään muuta, kuin omien tekojensa jatkumo”

J.W. von Goethe